Hoppu

Viime päivinä olen taas ollut koko ajan menossa johonkin suuntaan. Hirveästi tekemistä ja silti tuntuu siltä, ettei sitä tee mitään, saati että saisi jotakin aikaiseksi. Välillä tuntuukin, että sitä jollakin tavalla alitajuisesti kehittää itselleen tekemistä, jotta ei tarvitsisi keskittyä niihin tehtäviin, jotka oikeasti on saatava tehdyksi tai ettei tarvitsisi ajatella niitä ajatuksia jotka ovat liian ikäviä mietittäviksi.

Kaiken tämän kiireen ja hosumisen keskellä olin ehtinyt unohtaa myös yhden puheen, joka piti eräällä kurssilla pitää. Kammoan esiintymistilanteita. Mikään ei ole niin kamalaa kuin kävellä tuijottavien ihmisten eteen paperilappu kourassa ja yrittää vakuuttaa itselleen, että se mitä yritää selittää on edes jollakin tasolla kuulemisen arvoista. Tämän puheen kanssa tilanne olikin sitten hieman toinen. Ehdin tunnin alussa pähkäillä sitä päässäni noin kymmenen minuuttia ja sitten olinkin jo luokan edessä yrittämässä saada sanaa suustani. Hyvä on, myönnän, saan aina sanoja suustani, mutta se ovatko ne millään tavalla järkeviä on toinen juttu. Sain kuitenkin palautetta, että esiintymiseni oli vakuuttavaa, puheeni sisältö ja rakenne olivat kohdallaan. Hmmm... Pitäisiköhän tästä päätellä, ettei minun ikinä kannata lähteä suunnittelmaan puheitani?
Itse en ole lainkaan vakuuttunut noista puheenlahjoistani. Samaisen tunnin aikana jouduimme katsomaan omia esityksiämme edelliseltä tunnilta. Huoh. Tuli sellainen olo, että tulisi nyt luoti ja tappaisi. "Sillee, niinku, joo". Aivan. Missä tässä on se puhumisen selkeys, vakuuttavuus ja entä se sisältö? Itsensä seuraaminen muiden silmin herättää aina kysymyksen siitä, että miten ihmeessä kukaan voi jaksaa katsella moista ilmestystä? Tai jos kuulee äänensä jostakin, tulee sellainen olo, että "voi eih, en kai minä kuulosta tuolta". Mutta ehkäpä ihmiset antavat toisilleen paljon anteeksi. En tiedä. Miksi ihmeessä ihmiset sitten näkevät itsensä niin noloina ja epäviehättävinä?

Itsensä näkeminen jonkun muun silmin olisikin mielenkiintoista. Ei tuolla tavoin persoonattomana tai ehkä pikemminkin omin silmin nähtynä vaan niin, että tietäisi mitä toinen ihminen ajattelee kun näkee minun puhuvan tai tekevän jotakin. Tällöin tietysti pitäisi päästä kurkistamaan useiden ihmisten päähän, jotta saisi kattavan kuvan. Mutta suuri kysymys onkin olisiko tuo itselle vielä pahempi tilanne kuin nähdä itsensä nauhalta? Se on täysin mahdollista. Sitä olisi vain vielä enemmän kauhuissaan siitä, mitä ihmiset näkevät ja mitä he ajattelevat. Huoh, ehkä minä sitten tyydyn olemaan vain mitä olen. Kohtuullisen tyytyväinen siihen, että joka tapauksessa olen olemassa.