Kotikodin ihqut ja inhot

Muutama päivä kotikotona osoittaa aina sen kuinka hyvin täällä todellisuudessa viihtyy. Ja pakko se on myöntää, että kyllähän sitä kuitenkin kaikesta huolimatta viihtyy. Vaikka ärsyttääkin. Moni asia.

Ensimmäinen ongelma on se, että on koko ajan ikäänkuin jonkun toisen reviirillä. Aina tiellä. Minulla ei ole jäljellä omaa huonetta, omaa sänkyä tai itse asiassa yhtäkään huonekalua, joka olisi kuulunut minulle kun vielä asustelin itse täällä. Tunnen siis todella olevani vieraana tuttujen ihmisten luona. Tästä seuraa se, että esimekiksi ensimmäisinä öinä tapellaan siitä kuka saa minut viereensä nukkumaan ja seuraavina öinä (näin muutaman päivän jälkeen) tapellaan siitä kuka saa nukkua rauhassa ja yksin. Ok, myönnän, että kierin ja pyörin ja puhun ja nousen istumaan nukkuessani, enkä siksi ole ehkä sitä ihanteellisinta nukkumisseuraa.

Muita ongelmia ovat liian samankaltaiset ihmiset. Ei muulla tavalla, mutta samanlaiset asiat ärsyttävät ja niinpä kun jokin asia ärsyttää, se ärsyttää sitten useampia. Ja mikä on sen ärsyttävämpää kuin ärsyyntynyt ihminen? Niinpä niin. Ei hyvä yhdistelmä. Pahinta on sitten se jos joku alkaa ottaa tästä itselleen iloa irti ryhtymällä ärsyttämään jo valmiiksi ärsyyntyneitä ihmisiä. Soppa on silloin melko valmis.

Mutta mikä ihme sitten tekee tästä paikasta sellaisen, että täällä viihtyy? Koitan sitä miettiä ja pohtia, mutten oikeastaan löydä sille mitään erityistä syytä. En voi edes väittää, että täällä saisi olla vain. Koska ei saa. Tai toisinaan kyllä, mutta tekemistäkin riittää. Kai se on vain se, että tämä on kuitenkin vielä itselle se koti. Tai ensikoti ehkä pikemminkin. Jotakin sellaista. Ja täällä asustaa tällä hetkellä koko muu perhe, joten täällä oikeasti näkee kaikki. Se onkin yksi ihmetyksen aihe mitä jaksan miettiä, siis se, että miten voikaan olla, että minun kohdalle on sattunut näin mukava perhe. Miten sitä voi tulla kaikkien kanssa näin hyvin toimeen? Eikös sisarusten välillä ainakin pitäisi olla jotakin kahnausta? Nyt pitäisi varmaan koputtaa puuta (tai tehdä jotain vastaavaa), sillä mitä tahansa voi aina tapahtua. Mutta ehkä on vain parempi olla tyytyväinen niin pitkään kuin tilannetta kestää eikä vain yrittää kuluttaa energiaansa ihmettelyyn ja unohtaa sitä tyytyväisestä olotilasta nauttimista.

Sitten vielä sananen vierailemisista. Minä olen omasta mielestäni sosiaalinen ihminen ja odotankin, että missä vaiheessa raja tulee todellisuudessa vastaan. Tällä hetkellä minua ei vielä kauheasti ole ahdistanut tuo ihmisillä ramppaaminen (okei, kahvista saan kyllä jossain vaiheessa mahahaavan, mutta muuten...). Se on vain jotenkin outoa nähdä jatkuvalla syötöllä ihmisiä, joita näkee ehkä muutaman kuukauden välein tai vaihtoehtoisesti ehkä kerran vuodessa. Koittaa nyt sitten vaihtaa kuulumiset parissa tunnissa ja jutella mukavia. Onneksi suurimman osan kanssa tulee niin hyvin toimeen, että juttelustelu menee ihan sujuvasti. Pahimpia ovatkin ehkä ne tilanteet, joissa menee jollekin sukulaiselle ja sitten istuu siellä ja katselee ikkunasta ulos pyrkien hirvittävällä aivotyöskentelyllä keksimään jotain mahdollisimman neutraalia sanottavaa, jottei taas kohta ajauduta sanaharkkaan. Onneksi sitä ei usein ole reissussa ihan yksin niin sitten voi esittää vaikka lukevansa lehtä ja sulkea itsensä ulos keskustelusta. Minusta vain tuntuu, etten minä osaa ikinä pitää päätäni kiinni. Pakko aina sanoa jotain. Ihme kun ne ihmiset ylipäätään haluavat minut vielä luokseen kylään :)