Saamattomuus

Heräsin tänä aamuna puhelimen soimiseen. Ikävä tapa herätä, vaikka puhelu sinänsä ei ollutkaan lainkaan epämiellyttävä. Kello oli kyllä niin paljon, että oli jo aikakin nousta. Puhelimeen herätessä sitä vain yrittää aina kuulostaa hirvittävän virkeältä vaikkei olisikaan sitä ja sitten kun on tuolla tavoin vain pompannut sängystä ylös kestää aikansa, että sitä herää oikeasti.

Tänään se oikeasti herääminen tarkoitti sitä, että lysähdin koneen eteen ja toivoin maan nielaisevan minut. En tiedä miksi. Tänään ei ilmeisesti ole minun päiväni. Mietin ja stressaan liikaa kaikkea sitä mitä pitäisi tehdä. Tosiasiassa minulla on nyt aikaa tehdä vaikka mitä, enkä ole millään tavalla erityisen jäljessä missään tekemisissäni, joten tämä stressaaminen on jälleen kerran melko turhaa. Mutta olen minä ollut saamatonkin. Oikeastaan koko syksyn ajan. Nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä oikeasti kaikkia niitä asioita, jotka täytyy tehdä. Pitäisi löytää se motivaatio, joka minulla joskus oli. En vain tiedä mistä sitä pitäisi etsiä. Toisaalta ehkä se tulee siitä kun alkaa tekemään ja asiat alkavat edistyä. Kaiken aloittaminen on vain niin hirvittävän hankalaa. Pelkästään nuo kirjapinot saavat minut keksimään kaikkea muuta tekemistä, jottei minun tarvitsisi ryhtyä tuohon urakkaan toden teolla. Ehkä se siitä. Ehkä minä kykenen pakottamaan itseni tuohon. Mutta ei tänään. Ehkä huomenna.