Reissaamista

Minä lähdin pitkästä aikaa jonnekin Tampereen ulkopuolelle, jos kotikotia ei lasketa. Olin viikonlopun Turussa. Turussa ei ollut lunta. Hassua. Mutta jotain muuta siellä kyllä oli. Kiipeilyseinä, punaviiniä, punssia, pelejä ja seuraa. Kaiken kaikkiaan reissusta jäi mukava olo, joskin enemmän tai vähemmän väsynyt sellainen.

Kiipeily oli uusi kokemus. Se oli aluksi ahdistava pelkkänä ajatuksena, koska olin täysin vakuuttunut ettei minusta kerta kaikkiaan ole kiipeämään minnekään metriä korkeammalle, eikä sinnekään jos matka ei taitu tavallisilla rappusilla tai tikapuilla. Todellisuudessa onnistuin pääsemään huomattavasti metriä korkeammalle, jopa ihan katon rajaan parilla reitillä. Olihan se elämys, joskin nyt on joka paikka kipeänä. Olen tyytyväinen siihen, että suostuin lähtemään. Ja olen tyytyväinen, etten luovuttanut heti. Mutta olen silti vihainen itselleni, koska olisin varmasti voinut koittaa enemmänkin. Ehkä minä vielä joskus.

Päivällä Turusta saapuessani suuntasin lähes suoraan pelipöydän ääreen vetämään kampanjani viimeisiä metrejä. Vielä tänään ei kampanja loppunut, mutta lähellä se loppu jo häämöttää. Ihmettelen vain, että mitä sitten. En minä varmasti osaa pelaamattakaan olla, mutta mitä sitä pelaisi? Pelaisiko vai pelinjohtaisi? Mitä, missä, miksi, kenen kanssa ja niin edelleen. Ehkä se selviää. Kaiken pitkäaikaisen lopettaminen on aina jollakin tavalla haikeaa, vaikka sitä haluaisikin. Minä esimerkiksi en enää pitkään jaksaisi tuota kampanjaa ja minusta on hienoa saada sille jonkinlainen oikea lopetus eikä vain tilannetta jossa pelit harvenevat ja harvenevat kunnes kukaan ei enää muista mitä viimeksi on pelattu eikä kukaan jaksa vaivautua paikalle.

Illalla ja yöllä pyörähti sitten käyntiin ihmissuhdeselvittelyt. Ahdistavaa, mutta toisaalta selkeyttävää. Vielä kun sitä osaisi kuvailla omia tunnetilojaan selkeästi tai omia ajatuksiaan niin, että joku muukin ymmärtäisi niistä jotain.