Mitäköhän tässä sanoisi?

Ensimmäinen kerta kun minulla ei oikeasti ole mitään sanottavaa. En siis edes yritä. Tai ehkä sittenkin..

Viimeisimmät päivät tässä lähiaikoina ovat olleet hyvin eritasoisia. Välillä on niin hyvä olla, välillä on tosi huono olla, välillä sitä vaan on tajuamatta että onkaan. Ja laivamatka lähestyy. Eikö nyt pitäisi olla jo pikkuisen innoissaan asiasta? Vai onko intoilu ylipäätään turhaa? Jos ei odota mitään voi yllättyä positiivisesti. Toivottavasti tämä pitää paikkansa ainakin tällä kerralla.

Tulossa on myös conklaavi. Minä en ole vielä ihan täysin päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen siitä miksi menin lupautumaan sinne työvoimaksi. Ehkä siksi etten osaa sanoa ei? En ainakaan silloin jos periaatteessa olen sitä mieltä että voisi ehkä mahdollisesti sanoa kylläkin. Turhauttavaa. Mutta toisaalta, onpa sitten jotakin tekemistäkin ja eipä tarvitse maksaa itseään sisään. Ihmetyttää silti. (ja huomasin itsekin, että tuossa taas jo yritin itselleni järjellisin keinoin selittää miksi oli lopulta ihan fiksuakin lähteä työvoimaksi, niinpä niin.)

Sain tänään kuulla, että meidän peli alkaa olla loppusuoralla. Pelinjohtaja muuttaa paikkakunnalta ja kaikki muutenkin humpustavat jatkuvasti ties missä. Tuo oli varsin mukava peli taas, joten on vähän harmi, että se loppuu tuollaisten asioiden takia eikä saa ns. arvoistaan päätöstä. Mutta sellaista se on. Niin käy valitettavan usein. Eikä minulla edes taaskaan ole mitään ideaa mistään omasta pelistä. Ehkä sellaista ei sitten ihan vähään aikaan tulekaan. Vaikka eihän sitä ikinä tiedä mitä tässä vielä intoutuu...Mutta epätodennäköistä tuo on.

Mutta niin. Tällä hetkellä on vähän kummallinen olo. Tahtoisin sanoa jotakin, kertoa jotakin olennaista. Mutta en vain osaa. Kaikki millä olisi jotain merkitystä on jossakin sisälläni enkä yltä sinne. Ehkä jollain toisella kerralla.

Ja tahtoisin sitä minttusuklaajäätelöä. Nyt. Heti. Kiitos.