Jokainen lapsi on ihme

Näin tänään bussipysäkillä Unicefin(?) mainoksen, jossa minulle kerrottiin, että jokainen lapsi on ihme. Minä muotoilisin lauseen ehkä pikemminkin muotoon, että jokainen elämä on ihme. Jokainen lapsi taas noh, osaa olla ihmeellinen (tavalla tai toisella).

Loppuharjoittelun eskariryhmä on oikeasti saanut minut miettimään sitä miten paljon lapsia aliarvioidaan. Eskarin varsinaiset ohjaajatkin usein puhuvat keskenään lasta koskevia asioita aivan kuin lasta itseään ei olisi paikalla lainkaan. Ja lapsesta kuitenkin näkee, että hän on täysin selvillä siitä, että juuri hänestä puhutaan ja hän siksi keskittyy siihen mistä puhutaan. Tähän samaan ehkä vielä suuremmassa määrin sortuvat monet muut kuin kasvatusalan aikuiset ihmiset. On niin helppoa ajatella, että lapsi on vielä niin pieni ettei ymmärrä mistä keskustellaan. Tosi asia kuitenkin on, että jo todella pienet lapset tajuavat milloin heistä itsestään puhutaan.

Eskari-ikäiset ovat muutenkin jo varsin välkkyä porukkaa. Toisissa asioissa he ovat jo älyttömän taitavia ja osaavia ja toisissa asioissa taas vielä hyvin pieniä. Siltikin kaiken kaikkiaan he osaavat ja ymmärtävät jo varsin paljon. Itse asiassa voisin suositella useille ihmisille oikeaa keskusteluhetkeä jonkun 4-7-vuotiaan lapsen kanssa. Se saattaisi avartaa monen käsitystä lapsista. Tämän päiväisen keskustelun aiheita olivat mm. internetin käyttö (erityisesti se mitä kaikkea ikävää internetistä voi löytyä), elokuvat (erityisesti se mikä tekee elokuvasta hyvän tai huonon) ja presidentinvaalit. Jokainen noista keskusteluista lähti lasten omasta puheesta eikä edes tuo ensimäminen internettiin liittyvä keskustelu ollut sellainen, jossa aikuinen olisi luetellut asioita joihin voi törmätä vaan lapset miettivät itse mitä kaikkea heitä voi kohdata ja miten tulee toimia jotta pääsee vain pelaamaan tai selaamaan kivoja sivuja (kuten vaikkapa Avaruus Boboa).