Yksin olemisesta

Yksin olemisen ihanuudesta...
Joskus on ihanaa vain olla yksinänsä. Tehdä kaikenlaista pientä tai olla tekemättä mitään. Tai ylipäätään olla sanomatta sanaakaan useaan tuntiin (minulle seurassa täysi mahdottomuus) tai sitten vaikka lauleskella (tämäkin on seurassa mahdottomuus).

...Ja ikävyydestä.
Toisinaan taas on hirvittävän ikävää kun on vain yksin eikä edes keksi kenelle voisi soittaa. Sitä vain tuijottaa ikkunasta ulos eikä näe edes kenenkään kävelevän pihalla. Ei mitään tehtävää, ei mitään nähtävää eikä mistään edes kuulu mitään eikä mikään musiikki omassa hyllyssä miellytä.

Minä olen sosiaalinen eläin. En voi kuvitellakaan, että eläisin erakkona. Siitä ei vain tulisi mitään. Hakeutuisin ihmisten seuraan. Vaikka toisinaan viihdyn yksinäni, ei oikeastaan ikinä ole sellaista tilannetta ettenkö sietäisi ainakin muutamien ihmisten seuraa. Isoista ihmismassoista voi iskeä tuskastuminen, mutta ihmiset (erityisesti ystävät) vähän kerrallaan ovat aina mukavia.

Kirjoitan tästä koska yritän selvittää itselleni olenko samaa mieltä muiden kanssa. Minulle sanottiin, että olen ihminen joka on tarpeeksi itsenäinen ja tarpeeksi vahva asumaan ja olemaan yksinäni, mutta olen vain sen tyyppinen etten ole yksin.

Mitä tuo sitten tarkoittaa? Hakeudunko muiden seuraan kuitenkin juuri siksi etten pystykään olemaan yksinäni. Ajattelen (vai vakuuttelenko vain?), että pärjäilisin varsin hyvin yksinäni, mutta koska viihdyn ihmisten seurassa niin hakeudun sinne aina toisinaan. Mutta miten olisi jos jäisin syystä tai toisesta jossakin välissä aivan yksin? Muuttaisin vieraaseen kaupunkiin josta en tunne ketään tms. Osaisinko enää nauttia yksinolosta? Minä en tiedä. Ja toisaalta tuollaisessakin tilanteessa olisi aina se puhelin ja netti, joiden kautta voisi olla toisiin ihmisiin (niihin ystäviin) yhteydessä eikä silloinkaan olisi täysin yksin.

Onkohan siis väärin jos väitän, että viihdyn myös yksin? Vai viihdynkö oikeasti yksin vain siksi, että pystyn melkein milloin tahansa saamaan kiinni jonkun jonka kanssa kuluttaa aikaa yhdessä? Minä itse haluan uskoa, että pärjäisin ja viihtyisin myös yksinäni. Erakoksi en ikinä edes tahtoisi, mutta voisin olla paljon enemmänkin vain itseni seurassa enkä vielä vaipuisi epätoivoon. Ehkä ehkä ehkä.