Ystävyydestä

"Ota, juo tästä, sanoin ja löin auki ranteeni. Isäni hyvällä veitsellä mitäpä en tekisi vuoksesi..." -CMX

Minä olen tänään näin ystävänpäivän kunniaksi pohtinut ystävyyttä, ystäviäni ja itseäni ystävänä. Mikäpä olisikaan parempi aihe ahdistukselle?

Koen syyllisyyttä siitä, etten toivottanut ystävänpäivää läheskään kaikille niille, jotka olisivat sen todennäköisesti ansainneet. Toisaalta uskon (ja ainakin toivon) että jokainen ystäväni tietää, että välitän heistä. Pyrin ainakin (ihan oikeasti) osoittamaan sen heille joka kerta kun tapaamme enkä vain yhtenä päivänä vuodesta.

Muuten yritin pohtia sitä millainen ystävä olen. Yritänkö olla liikaa paikalla? Uhraudunko liikaa ystävieni puolesta? Pystynkö tarjoamaan ystävänä jotakin sellaista mitä toinen oikeasti tarvitsee? Ja mitä ihmiset ylipäätään tarvitsevat toisiltaan? Paikalla olemistako? Sitä, että toinen jaksaa vaivautua paikalle? Jos näin on niin minä olen varmaan ihan kohtuullinen ystävä, mutta ei minun luona kyllä juuri ketään käy. Se taas saattaa johtua siitä, että olen itse jatkuvasti jossakin käymässä. Tai sitten vain välillä haluan olla yksikseni. Tai sitten vain selitän asian itselleni tällä tavoin. Eih, oikeasti minä koen itseni hyvin onnekkaaksi. Minulla on paljon ystäviä (kiitos ja halaus siis jokaiselle teistä). Minusta ei saisi erakkoa millään ilveellä. Minusta ystävät tekevät elämisestä elämisen arvoista.