Elämää ja elokuvia

Minulla ei oikeasti ole ollut asiaa. Ei mitään sanottavaa, vaikka elämä jatkuukin samoilla tutuilla raiteillaan. Huhkin hommia Traconin eteen, urheilen, käyn töissä enkä etene koulutehtävien osalta mihinkään.

Tänään olin taas pitkästä aikaa pienten osastolla töissä. Tarkoitan pienillä nyt ryhmää, jossa kaikki lapset olivat alle kaksi vuotiaita. Ihania. Toisaalta tuon ikäiset teettävät tuhottomasti töitä. Taukoja ei oikeastaan ole ja koko ajan on oltava jossakin päin. Silmät pitäisi olla selässäkin. Siltikin tuo on mukavaa. Taidan oikeasti toivoa, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa kun (jos) oikeasti valmistun niin pääsen töihin pienten ryhmään. Toisaalta myös oikeasti toivon, että jatkan opiskelua ja minusta tulee vielä jotain muutakin. Ehkä. Jos nyt saisin valmistuttua edes tuolta.

Iltasella kävimme pienellä porukalla katsastamassa Jadesoturin. Se oli parempi kuin odotin. Toisaalta odotin jotain todella pahaa. En pidä suomalaisista elokuvista. Järjestäen olen kokenut järkyttävää myötähäpeää ja inhoa niitä katsellessani. Tämä teki siinä poikkeuksen. Vaikka näyttelijäsuoritukset joiltakin osin olivat tätä taattua suomalaiskuraa niin oli siinä paljon hyvääkin. Pidin erityisesti hyppäyksistä eri aikakausien välillä, se jotenkin toimi. Joku oli oikeasti ajatellut mikä on oleellista missäkin ajassa ja missä järjestyksessä asioita kannattaisi näyttää. Ei ollut sekava. Mutta en ole mikään elokuvakriitikko. Sanon siis vain, että ihan ok. Keskihaalea ja silleen. Ehkä kaksi tähteä. En siis mitenkään erityisesti suosittele kenellekään vaikkei se huono ollutkaan.

Kotiuduttuani tulin surulliseksi. Elämä ei aina ole kivaa ja mukavaa, mutta silloin kun se kääntyy kärsimykseksi ja ahdistukseksi sitä ei oikein enää tiedä miten siihen suhtautua. En osaa pitää itsemurhaa pahana tekona. En voisi syyllistää siitä ihmistä. En myöskään pidä sitä avunhuutona. Se on pikemminkin keino päästä pois silloin kun mitään muuta ei enää ole. Ei se voi silloin olla mikään avunhuuto. Avunhuudot on silloin jo huudeltu ja apu käytetty eikä koeta, että siitäkään olisi enää mitään hyötyä. Mutta se on surullista. Sitä se on. Minä haluan aina ajatella ja uskoa, että kaikki on mahdollista. Huominen voi aina olla parempi.