Mielen liikkeitä

Minulla on ollut parin päivän aikana miljoona ja kaksi asiaa, joita olen mielessäni miettinyt ja päättänyt kirjoittaa jotain niistä blogiini. Aikaa tai pääsyä koneelle ei kuitenkaan ole syystä tai toisesta löytynyt joten yritän nyt pinnistellä aivokapasiteettiani ja kirjoittaa edes joitakin niistä asioista jotka ovat mielessäni liikahdelleet.

Perhe. Olin kotikotona käymässä taas parin päivän ajan. Olen vasta vanhempana oikeasti alkanut tajuamaan, että minua kohdannut todella suuri onni saada sellainen perhe kuin mihin itse kuulun. Pahinta ehkä on kuitenkin se tosiasia, että oman onnen ymmärtää vasta kun on jokin vertailukohta tai jos jonkin tällaisen hyvän asian menettää. En onneksi ole menettänyt tätä, mutta miksen ole ymmärtänyt tätä yhtään aiemmin? Miksi minulla piti olla niin tuskaisen hankala teini-ikä, että tämäkin perhe tuntui yhdeltä helvetiltä? Vai olisiko minulla oikeasti tämän kaltaisia välejä kaikkiin perheen jäseniini mikäli konflikteja ei olisi ollut? Ei voi tietää.

Perheestä päästään seuraavaan aiheeseen: Pikkuveli. Pikkuveljeni soitti minulle maanantai-iltana polilta. Hän oli joutunut kevarinsa kanssa onnettomuuteen. Minä olin ihan paniikissa. Kunnes selvisi, että pikkuveljelle ei ollut käynyt juuri kuinkaan. Selkä kuvattiin, nilkka oli vähän muljahtanut ja ruhjeita oli tietysti siellä sun täällä. Mutta silti. Olisi voinut käydä niin paljon pahemminkin. Kevari puolestaan (mikä tietysti huoletti pikkuveljeä enemmän kuin oma kunto) on huonossa kunnossa, menossa mahdollisesti lunastukseen.

Perheestä päästään myös kolmanteen mieltä askarruttavaan aiheeseen nimeltä Antitrombiinin vajaus. Tuo on vaiva, joka on nyt todettu muutamalta ihmiseltä suvusta. Älkää kysykö sen tarkemmin mitä se oikein tekee, paitsi aiheuttaa laskimotukostaipumuksen joka on erityisen suuri tai vaarallinen esim. raskauden tai leikkausten yhteydessä. Olen jännittänyt ja miettinyt tuota viime kuukausina paljon. Siitä alkaen kun ensin serkullani ja heti perään enollani todettiin kyseinen vajaus. Äitini oli testeissä tasan kuusi viikkoa sitten ja sai tänään alustavan tuloksen: vajausta ei ole. Mutta tuo ei ole vielä täysin varmaa.

Tuota omalle kohdalleni miettiessä ajattelin tuota raskauskohtaa. Ei millään tavalla ajankohtaista, ei ehkä ikinä, mutta silti. Serkullani tuo todettiin juuri raskauden aikana kun komplikaatioita tuli. Johtaisiko tuo siis lapsettomuuteen? Miksi tuo asia on niin kauhistuttava? En usko, että elämäni olisi pilalla, vaikka en ikinä saisi lapsia. Mutta jos en voisi ikinä saada lapsia (tai riski raskaudessa olisi itselle niin valtava) niin sekö sitten pilaisi? Jotenkin tuo vain vaikuttaa loogiselta. Minussa on jotakin pahasti vialla, pielessä jos en ole kykenevä siihen. Imettelen myös sitä miksi tuo asia edes vaikuttaa niin merkityselliseltä. Että miksi tuota mietti ja pohti aina toisinaan. Miksi mietti, että miten reagoisi jos saisi kuulla itsellä olevan tuo vajaus tai jokin muu syy lapsettomuuteen. Voin vastata rehellisesti ja sanoa, että en suhtautuisi siihen hyvin. En positiivisesti enkä helposti. Se olisi aika kova pala nieltäväksi. Toivottavasti tuollaista tilannetta ei tule vastaan.

Sitten mielessäni on vielä liikkunut sellainen asia kuin luottamus. Minä lähdin tiistaina aamupäivästä kotikotiin samalla junalla millä tykkäilyjeni kohde lähti käymään Turussa. Minä menin kotikotiin ja Juha lähti Suville. Minusta tässä ei ollut mitään kummallista. Ei ainakaan ennen ennenkuin useammalta taholta tuli kysymys, että mites se nyt silleen. Ihan kuin tuossa olisi ollut jotakin perin juurin outoa. Pitänee tietysti huomioida se, että kyselijät eivät tunteneet juuri kukaan Suvia eikä osa Juhaakaan. Mutta silti. Minä aloin miettiä, että ovatko ihmiset yleensä niin ylimustasukkaisia, ettei poikaystävä tms. voi lähteä naispuolisen kaverin luo ilman, että itse pitää olla mukana. Minä en edes miettinyt tuota. Ehkä minussa ei sitten ole näitä omaa reviiriä puolustavia mustasukkaisuusgeenejä tai mitä lie kovin paljon, mutta minusta tuossa vain ei kerta kaikkiaan ole mitään pahaa. Ehkä minulla suhtautumiseen tietysti osittain vaikutti sekin, että tunnen sekä Suvin että Juhan hyvin. Mutta en minä suhtautuisi sen kummemmin, vaikka Juha lähtisi jonkun naispuolisen tuttunsa luo jota en edes tunne. Eikö tämä ole se idea tuossa luottamuksessa? Ei toista tarvitse vahtia. Minä ainakin olisin loukkaantunut jos minua ei uskallettaisi päästää jonkun miespuolisen tutun luo. Asiat selviävät aina tavalla tai toisella. Minulle suurin osa tutuista on luottamuksen arvoisia elleivät sitten asiaa toiseksi tekemisillään todista.

Ja sokerina pohjalla. AAARGH. Olenkohan minä taas lihonut?