Ei ketään kotona

Kehoni päätti vaihteeksi pitää taukoa. Poskiontelon tulehdusta tämä kai vain on tai jotain flunssaa. Joka tapauksessa se on saanut minut taas pysähtymään. Tuntuu siltä, että junnaan vain paikallani. Kerrankin olisin kotona, jotta voisin oikeasti keskittyä johonkin sellaiseen joka vaatii istumista ja paikallaan olemista. Ei ole kiire minnekään. Ja mitä minä teen? Istun kyllä, mutta en tee mitään. Tuijotan eteeni kun ajatukset eivät liiku mihinkään. Ilmeisesti flunssan myötä myös aivoni päättivät pitää pientä taukoa.

Stressaannun pikku hiljaa kovastikin tästä saamattomuudestani. Tiedän ettei monikaan asia tarvitsisi kuin pienen ponnistuksen. Ehkä viikon verran, ehkä jopa vähemmän. Mutta se vaatisi sitä, että sen viikon ajan todella tekisin jotakin enkä vain keksisi verukkeita sille, että voin tehdä jotain muuta. Tällä menolla en valmistu ikinä. En saa pienimpiäkään tehtäviä valmiiksi kun huitelen koko ajan jossakin muualla. Nyt kun yksi suuri työmäärä on pois alta (Tracon) voisin kuvitella että ehkä mahdollisesti voisin saadakin jotain joskus aikaiseksi. Mutta en tiedä. Nytkin voisin olla kirjoittamassa jotakin tärkeää ja pakollista ja jauhan vain asiasta täällä. Mutta ehkä vielä tänään...tai edes huomenna.

Traconista puheen ollen. Tapahtuma oli ihan kohtalaisen onnistunut. Tietysti minä henkilökohtaisesti toivoisin, että sinne tulisi enemmän roolipelaajiakin, mutta toisaalta minkäs teet. Ropecon on roolipelipuolelta ainoa ihmisiä keräävä tapahtuma ja sekin on monille roolipelaajille yhdentekevä. Ehkä sillä vain on niin suuri merkitys, että roolipelit (etenkin pöytäpelit) tapahtuvat pienissä ryhmissä, jolloin isommille tapahtumille ei ole kysyntää. Tiedän, että moni ottaa tässä vaiheessa puheeksi animeihmiset. Miten on niin ikävää ja kamalaa ja ahdistavaa olla samassa paikassa niiden kanssa. Ehkä sitten niin, mutta ilman heitä tapahtuma olisi ollut minimaalisen pieni. Ei samoja tiloja, ei sponsoreita jne. Olisimme olleet verrattavissa esimerkiksi conklaaviin. Eikä tämä ole pahalla sanottu conklaavia ja muita vastaavia pieniä tapahtumia kohtaan. Tämä on lähinnä mietintä siitä miksi ihmiset eivät huomioi niitä. Kun tapahtumassa on vain muutama kävijä sitä pidetään sellaisena...noh, ei kovin kummoisena. Joten tällä mittakaavalla ropepuolelta vain Ropeconilla on edes mahdollisuuksia olla jotain muuta.

En tiedä teinkö itseni selväksi. En osaa täysin kirjallisessa muodossa yrittää selittää sitä mitä ajoin takaa. Lähinnä kai olen pahoillani, että osassa roolipelipuolen ohjelmassa oli hyvin vähän ihmisiä. Toisaalta en minäkään olisi parabellumia mennyt katsomaan, tai jos olisin niin olisin lähinnä yrittänyt selvittää, että millä Jan-Erik perustelee sen, että tuo peli olisi hyvä. Erityisesti verrattuna niihin moniin huonoihin esimerkkeihin joita hän itse on kertonut. Henkilökohtaisesti minä tykkään siitä, että on tapahtuma jossa on sekä anime- että roolipelipuolen ohjelmaa. Jos en olisi järjestämässä tulisin varmasti käymään. Ja mikäli tässä nyt käy niin, että Traconista jossain vaiheessa tipahtaa koko roolipelipuoli pois niin Tracon pelkkänä animeconina saa silloinkin minusta kävijän, ehkä jopa työntekijän, tosin vain työvoimana, mutta kuitenkin.

Jos jotakuta kiinnostaa niin traconin virallisia kuvia löytyy täältä.

Ja kaiken marmatuksen jälkeen hieman hehkutusta: LONTOO!!! Ei enää pitkä aika. On se hyvä kun edellinen paniikkijännitys menee ohi niin seuraava on jo valmiina.^^

Elämää ja elokuvia

Minulla ei oikeasti ole ollut asiaa. Ei mitään sanottavaa, vaikka elämä jatkuukin samoilla tutuilla raiteillaan. Huhkin hommia Traconin eteen, urheilen, käyn töissä enkä etene koulutehtävien osalta mihinkään.

Tänään olin taas pitkästä aikaa pienten osastolla töissä. Tarkoitan pienillä nyt ryhmää, jossa kaikki lapset olivat alle kaksi vuotiaita. Ihania. Toisaalta tuon ikäiset teettävät tuhottomasti töitä. Taukoja ei oikeastaan ole ja koko ajan on oltava jossakin päin. Silmät pitäisi olla selässäkin. Siltikin tuo on mukavaa. Taidan oikeasti toivoa, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa kun (jos) oikeasti valmistun niin pääsen töihin pienten ryhmään. Toisaalta myös oikeasti toivon, että jatkan opiskelua ja minusta tulee vielä jotain muutakin. Ehkä. Jos nyt saisin valmistuttua edes tuolta.

Iltasella kävimme pienellä porukalla katsastamassa Jadesoturin. Se oli parempi kuin odotin. Toisaalta odotin jotain todella pahaa. En pidä suomalaisista elokuvista. Järjestäen olen kokenut järkyttävää myötähäpeää ja inhoa niitä katsellessani. Tämä teki siinä poikkeuksen. Vaikka näyttelijäsuoritukset joiltakin osin olivat tätä taattua suomalaiskuraa niin oli siinä paljon hyvääkin. Pidin erityisesti hyppäyksistä eri aikakausien välillä, se jotenkin toimi. Joku oli oikeasti ajatellut mikä on oleellista missäkin ajassa ja missä järjestyksessä asioita kannattaisi näyttää. Ei ollut sekava. Mutta en ole mikään elokuvakriitikko. Sanon siis vain, että ihan ok. Keskihaalea ja silleen. Ehkä kaksi tähteä. En siis mitenkään erityisesti suosittele kenellekään vaikkei se huono ollutkaan.

Kotiuduttuani tulin surulliseksi. Elämä ei aina ole kivaa ja mukavaa, mutta silloin kun se kääntyy kärsimykseksi ja ahdistukseksi sitä ei oikein enää tiedä miten siihen suhtautua. En osaa pitää itsemurhaa pahana tekona. En voisi syyllistää siitä ihmistä. En myöskään pidä sitä avunhuutona. Se on pikemminkin keino päästä pois silloin kun mitään muuta ei enää ole. Ei se voi silloin olla mikään avunhuuto. Avunhuudot on silloin jo huudeltu ja apu käytetty eikä koeta, että siitäkään olisi enää mitään hyötyä. Mutta se on surullista. Sitä se on. Minä haluan aina ajatella ja uskoa, että kaikki on mahdollista. Huominen voi aina olla parempi.

Haahuilua

Onkohan se niin, että jos tarpeeksi paljon kuluttaa hyvää oloaan niin sitten tulee väkisinkin jossakin vaiheessa se huono olo? Ehkä se on kuitenkin niin, ettei sillä ole väliä miten sitä hyvää oloa kuluttaa, huono olo tulee jossain vaiheessa kuitenkin. Tänään on siis ollut pitkälti sellainen. Ja sivuhuomautuksena voisin sanoa, että on tyhmää kirjoittaa tänne vain silloin jos ei ole mitenkään erityisen hyvä olla. Antaa aivan väärän kuvan. Kun yleensä tai ainakin usein on kuitenkin hyvä.

Viikonloppuna oli pileet Turussa. Globaali Ydintuho eteni odotettavasti, ainakin pääpiirteillään ja kaikelle löytyi selitys. Oli mukavaa ja hurjan paljon tuntemattomia ihmisiä, joista osaan jopa jossakin määrin tutustuin. Vieraita ihmisiä oli kuitenkin niin paljon, että jossain vaiheessa minun sosiaalinen kynnykseni tuli täyteen. Juttelin toki vieraillekin jos he itse sattuivat aloittamaan keskustelun, mutta en lykkäytynyt ja tuppautunut ja ollut ylikiinnostunut kaikesta olemassaolevasta kuten yleensä ärsyttävästi olen. Ehkä tämä siis oli ihan hyväkin puoli. En lopultakaan onnistunut suututtamaan ketään, suuttumaan itse kellekään tai hajottamaan mitään (vaikka lähellä olikin), joten kaikkihan sujui hienosti. Eli iso kiitos ja kumarrus Suville (ja ehkä inasen Darelle, Tiemukselle, Welmalle, Susannalle ja ketä kaikkia niitä pileitä siellä olikaan järjestämässä).

Minulla on hämärä mielikuva, että meidän tampereen seurueesta yksi jos toinen mainitsi sanan karaoke illan aikana. Sanon nyt myös selvänä asian jonka sanoin jo viikonloppuna: EI! Te ette ikinä tule kuulemaan minua laulamassa. Ja tämä ei pätee paremmin kuin minun kantamiseni tanssilattialle. Sen sijaan Infernon testaus olisi varmaan ihan mukavakin juttu. Pitäähän sitä mielenkiintoisiin paikkoihin tutustua jos niitä kerran tampereelle tupsahtelee.

Tänään oli Traconin kokous. Taas. Ja torstaina on taas. Jännää, että tapahtuma alkaa oikeasti olla lähellä. Ei ole ollenkaan sellainen paniikki ja hehkutus olo kuin mitä oli viime vuonna. Toisaalta olen tänä vuonna jo tähän mennessä stressannut huomattvasti suuremmassa määrin kuin edellisenä vuonna. Silti olen oikeasti sitä mieltä, että jos ei muuten tänä vuonna ohjelmaltaan tracon on huomattavasti parempi kuin viime vuonna. Toivottavasti joku muukin on sitä mieltä...

Joo. Tänään on sitten ollut kökköilypäivä. Ja unipäivä joka on ehkä seurausta siitä ettei mikään huvita. En usko, että minulla on enää univelkaakaan jäljellä. Nukuin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kohtuullisesti (Ari taisi jotain tuhinasta mainitakin) ja sunnuntaina päivän aikana useampaan otteeseen vähän lisää. Viime yön kulutin unten mailla vähintään kymmenen tuntia ja sitten otin muutaman tunnin päiväunet päivällä. Ei tällainen uneksiminen minullekaan normaalia ole, vaikka nukunkin kohtuullisen paljon aina toisinaan. Ehkä minä tällä nyt onnistuin sivuuttamaan jonkun flunssan poikasen tai ehkä tämä johtui vain harmaasta taivaasta ja kylmästä ilmasta tai ehkä jostakin ihan muusta. Ei voi tietää. Mutta luulen, että minä menen kohta taas nukkumaan. Jos vaikka huomenna olisi parempi päivä. Huomenna on aina parempi päivä. Tai melkein aina ainakin. Ja jos on ollut huippuhyväpäivä niin ei huomisen tarvitse olla parempi.