Mielen liikkeitä

Minulla on ollut parin päivän aikana miljoona ja kaksi asiaa, joita olen mielessäni miettinyt ja päättänyt kirjoittaa jotain niistä blogiini. Aikaa tai pääsyä koneelle ei kuitenkaan ole syystä tai toisesta löytynyt joten yritän nyt pinnistellä aivokapasiteettiani ja kirjoittaa edes joitakin niistä asioista jotka ovat mielessäni liikahdelleet.

Perhe. Olin kotikotona käymässä taas parin päivän ajan. Olen vasta vanhempana oikeasti alkanut tajuamaan, että minua kohdannut todella suuri onni saada sellainen perhe kuin mihin itse kuulun. Pahinta ehkä on kuitenkin se tosiasia, että oman onnen ymmärtää vasta kun on jokin vertailukohta tai jos jonkin tällaisen hyvän asian menettää. En onneksi ole menettänyt tätä, mutta miksen ole ymmärtänyt tätä yhtään aiemmin? Miksi minulla piti olla niin tuskaisen hankala teini-ikä, että tämäkin perhe tuntui yhdeltä helvetiltä? Vai olisiko minulla oikeasti tämän kaltaisia välejä kaikkiin perheen jäseniini mikäli konflikteja ei olisi ollut? Ei voi tietää.

Perheestä päästään seuraavaan aiheeseen: Pikkuveli. Pikkuveljeni soitti minulle maanantai-iltana polilta. Hän oli joutunut kevarinsa kanssa onnettomuuteen. Minä olin ihan paniikissa. Kunnes selvisi, että pikkuveljelle ei ollut käynyt juuri kuinkaan. Selkä kuvattiin, nilkka oli vähän muljahtanut ja ruhjeita oli tietysti siellä sun täällä. Mutta silti. Olisi voinut käydä niin paljon pahemminkin. Kevari puolestaan (mikä tietysti huoletti pikkuveljeä enemmän kuin oma kunto) on huonossa kunnossa, menossa mahdollisesti lunastukseen.

Perheestä päästään myös kolmanteen mieltä askarruttavaan aiheeseen nimeltä Antitrombiinin vajaus. Tuo on vaiva, joka on nyt todettu muutamalta ihmiseltä suvusta. Älkää kysykö sen tarkemmin mitä se oikein tekee, paitsi aiheuttaa laskimotukostaipumuksen joka on erityisen suuri tai vaarallinen esim. raskauden tai leikkausten yhteydessä. Olen jännittänyt ja miettinyt tuota viime kuukausina paljon. Siitä alkaen kun ensin serkullani ja heti perään enollani todettiin kyseinen vajaus. Äitini oli testeissä tasan kuusi viikkoa sitten ja sai tänään alustavan tuloksen: vajausta ei ole. Mutta tuo ei ole vielä täysin varmaa.

Tuota omalle kohdalleni miettiessä ajattelin tuota raskauskohtaa. Ei millään tavalla ajankohtaista, ei ehkä ikinä, mutta silti. Serkullani tuo todettiin juuri raskauden aikana kun komplikaatioita tuli. Johtaisiko tuo siis lapsettomuuteen? Miksi tuo asia on niin kauhistuttava? En usko, että elämäni olisi pilalla, vaikka en ikinä saisi lapsia. Mutta jos en voisi ikinä saada lapsia (tai riski raskaudessa olisi itselle niin valtava) niin sekö sitten pilaisi? Jotenkin tuo vain vaikuttaa loogiselta. Minussa on jotakin pahasti vialla, pielessä jos en ole kykenevä siihen. Imettelen myös sitä miksi tuo asia edes vaikuttaa niin merkityselliseltä. Että miksi tuota mietti ja pohti aina toisinaan. Miksi mietti, että miten reagoisi jos saisi kuulla itsellä olevan tuo vajaus tai jokin muu syy lapsettomuuteen. Voin vastata rehellisesti ja sanoa, että en suhtautuisi siihen hyvin. En positiivisesti enkä helposti. Se olisi aika kova pala nieltäväksi. Toivottavasti tuollaista tilannetta ei tule vastaan.

Sitten mielessäni on vielä liikkunut sellainen asia kuin luottamus. Minä lähdin tiistaina aamupäivästä kotikotiin samalla junalla millä tykkäilyjeni kohde lähti käymään Turussa. Minä menin kotikotiin ja Juha lähti Suville. Minusta tässä ei ollut mitään kummallista. Ei ainakaan ennen ennenkuin useammalta taholta tuli kysymys, että mites se nyt silleen. Ihan kuin tuossa olisi ollut jotakin perin juurin outoa. Pitänee tietysti huomioida se, että kyselijät eivät tunteneet juuri kukaan Suvia eikä osa Juhaakaan. Mutta silti. Minä aloin miettiä, että ovatko ihmiset yleensä niin ylimustasukkaisia, ettei poikaystävä tms. voi lähteä naispuolisen kaverin luo ilman, että itse pitää olla mukana. Minä en edes miettinyt tuota. Ehkä minussa ei sitten ole näitä omaa reviiriä puolustavia mustasukkaisuusgeenejä tai mitä lie kovin paljon, mutta minusta tuossa vain ei kerta kaikkiaan ole mitään pahaa. Ehkä minulla suhtautumiseen tietysti osittain vaikutti sekin, että tunnen sekä Suvin että Juhan hyvin. Mutta en minä suhtautuisi sen kummemmin, vaikka Juha lähtisi jonkun naispuolisen tuttunsa luo jota en edes tunne. Eikö tämä ole se idea tuossa luottamuksessa? Ei toista tarvitse vahtia. Minä ainakin olisin loukkaantunut jos minua ei uskallettaisi päästää jonkun miespuolisen tutun luo. Asiat selviävät aina tavalla tai toisella. Minulle suurin osa tutuista on luottamuksen arvoisia elleivät sitten asiaa toiseksi tekemisillään todista.

Ja sokerina pohjalla. AAARGH. Olenkohan minä taas lihonut?

Itkua, naurua ja aurinkoa

Eilen oli vesisota. Nysväsin ja katselin sitä sivusta. Heti aluksi jo melkein harmitti ettei ollut itse mukana. Ihan hyvin siellä olisi pärjännyt ilman aseistusta. Muovipussi taisi olla koko sodan tehokkain kasteluväline. Ainakin sivustakatsojana oli hulvatonta seurattavaa miten muovipussillinen vettä kaatuu selinseisovan niskaan :D

Vesisodan jälkeen päädyttiin Näsinpuistoon istuskelemaan ja ihmettelemään miksei siellä näy ikinä kovin paljon ihmisiä. Onko kyse siitä, että pensaikot nielevät ihmiset sisäänsä (tai selkeämmin sanoen peittävä heidät näkyvistä) vai onko oikeasti niin, että tuo puisto on vähän unohdettu. Kaunista siellä kuitenkin on. Myöhemmin illalla menimme vielä porukalla elokuviin katsomaan Mission Impossible 3:n, joka oli yllättävän hyvä. Mitä tuolta elokuvalta nyt voi odottaa? Toimintaa, toimintaa ja toimintaa. Ja sitähän se oli (joskin siellä oli myös niitä hempeilykohtauksia, eikä nekään nyt niin kamalia ollut). Olisi voinut olla paljon paljon kehnompikin, vaikkei elokuva millekään suosikkilistalleni päätynytkään.

Yön sain nukkua kainalossa ja lievittää halipulaani. Se oli mukavaa. Ja ilmeisesti taidamme olla toisillemme jo niin tuttuja ettei enää unissaankaan ole varuillaan, vaan voi esimerkiksi alkaa puhua tai siirrellä tavaroita (tällä kertaa kyseessä oli sentään vain tyyny). Ja minä näin sentään niin rauhallista unta kuin, että olin hävittäjälentäjä (tällä pituudella, niinpä niin).

Miltei heti heräämisen jälkeen lähdin Arin seurassa polkemaan kohti Peltolammia. Matkalta haimme Tuomon mukaan ja siirryimme vielä isommalla porukalla Peltolammin rantaan. Kaikesta varustelusta (aurinkorasvan suojakerroin 40) huolimatta onnistuin palamaan. Mutta kivaa oli silti.

Rannalla loikoilun jälkeen teimme ruokaa ja onnistuin olemaan idiootti ja samalla pilaamaan ainakin hetkellisesti niin itseni kuin toisenkin päivän. Noh, ehkä se oli vain hetkellistä. Nyt kun on ilta jo pitkällä (tai kai tätä on ihan asiallista kutsua jo yöksi) niin olokin on jo parempi. Mutta sellainen minä vain olen, että jään aina pohtimaan asioita.

Tämän päivän saavutuksiin kuuluu Traconin roolipeliohjelman raportointi (lähinnä siis kooste itseä varten siitä missä mennään ja mitä on tulossa) sekä päätös lähteä kotikotiin ylihuomenna. Pitää mennä auttamaan siivoiluissa ja moikkaamaan ainakin jenkkeihin lähtevää serkkua. Eiköhän siitä tule kuitenkin ihan mukavaa :)

Kooma

Pari päivää on sujunut melkoisessa laiskotus/koomailutilassa. En tiedä olenko vain sympatiakoomauksen vallassa kun joillakin on ihan oikeita syitä siihen ettei ole pystynyt tekemään mitään vai mikä on, mutta olenpahan kerrankin ottanut rennosti. Tänäänkin pääsin sängystä ylös vasta lähempänä kahtatoista ja sain vihdoin seitsemän aikaan aikaiseksi mennä kauppaan ja noin kahdeksalta sitten vihdoin jotain suuhunikin.

Eilen olin Pyynikillä Tyrin porukan kanssa pikniköimässä. Hyttysiä oli vähän turhankin paljon, mutta muuten siellä on aina yhtä kaunista. Huomenna olisi sitten tarkoitus mennä katsomaan vesisotaa keskustaan. Älyttömän hauska idea, mutta taidan silti nössötä ja olla itse osallistumatta. Tai huomennahan sen sitten vasta oikeasti näkee, mutta tällä hetkellä olen kovasti kallistumassa nössöilyn suuntaan.

Tänään olisi ollut kiva tehdä jotain. Mutta en jaksanut liikauttaa eväänikään tehdäkseni mitään. Kaikista eniten taisin kaivata vain jonkinnäköistä läheisyyttä, mutta ei kun ei. Tekee varmaan ihan hyvää kyllä kuluttaa aikaa aina välillä vain itsensäkkin seurassa. Silloin sitä on toisinaan aikaa miettiä ja ajatella asioita. Ei sillä, että ajatuksissaan tulisi minkäännäköisiin johtopäätöksiin. Voi silti miettiä, että mitä kaikkea sitä haluaa, mitä kaikkea sitä voisi tehdä ja miten pieniä haaveita voisi toteuttaa. Sain ideoitakin. Katsotaan toteutuuko yksikään niistä ikinä.

Paska päivä

Paska päivä enkä koe oikeutusta sille, että voisin valittaa. Ei minulta ole revitty hampaita, ei minulla ole oikeastaan tapahtunut tänään erityisesti mitään. Valitan siis tänne.

Aamulla minulle soitettiin, että minun kämpääni tullaan katsomaan. Heräsin tähän isännöitsijän soittoon ja olin hetken aikaa ihan sekaisin kunnes selvisi, että joku haluaisi tulla katsomaan minun kämpääni kun on muuttamassa samanlaiseen eikä sinne voi mennä (syystä tai toisesta) kurkistelemaan. Ei siis muuta kuin vauhdilla pystyyn ja tarkistamaan ettei alusvaatteita tai muita ikäviä yllätyksiä ole siellä täällä ympäri kämppää.

Tämän lyhyen episodin jälkeen päätin, että tänään pitää saada jotain järkevää aikaiseksi. Yritin tehdä koulutöitä, yritin järjestellä traconin juttuja ja yritin laittaa sähköposteja ihmisille eikä mistään oikein tullut mitään. Sain minä jotain aikaiseksi, mutta tosi vähän. Ihan liian vähän. Siitä iski turhautuminen ja äärimmäisen levoton olo.

Jossain vaiheessa totesin, että nyt saa riittää ja lähdin kaupungille päämääränä Spektren mafiailta. Olin kuitenkin kaupungilla reippaasti aikaisemmin ja kiertelin hetken vaatekauppoja tuskastuen ihan totaalisesti. Jos eilen vielä mietin, että milloin alan tuntea itseni sotanorsuksi niin eipä tarvitse miettiä enää. Minulla oli sellainen olo etten mahdu yhteenkään vaatteeseen tai että koko sovituskoppi on liian pieni. Ja kun tuon lisäksi oli vielä niin hiton kuumakin.

Kotiin tultuani päädyn ihmettelemään, että miksi minua on kutittanut kaulasta koko päivän. Otan paidan pois ja ihoni näyttää siltä kuin minua olisi laahattu asfalttia pitkin. Punaista, kutisevaa, kirvelevää ja karheaa ihottumaa. Helvetti. Tämä tästä enää puuttui. Kaikki paidat tuntuvat pahalta ja minua vaan kiukuttaa entistä enemmän.

Miksi pitää olla tällaisia päiviä? Miksei aina voisi olla vaan niitä hyviä päiviä?
Nyt pitäisi päästää hetkeksi piiloon maailmalta. Mieluiten jonnekkin mukavaan ja turvalliseen paikkaan.

Löytöjä?

Kirpparit ovat hauskoja paikkoja. Ainakin silloin jos niillä ei ole liikaa ihmisiä ja jos on penkomisolotila. Tänään oli jotain siihen suuntaan. Ainakin hetken ajan. Minun ihan oikeasti piti etsiä housuja. Ja minun piti etsiä niitä ihan oikeistakin kaupoista. Kävi kuitenkin niin etten kirppareiden kiertelyn ja syömisen jälkeen ollut enää lainkaan halukas astumaan jalallani yhteenkään vaatekauppaan. Se jääköön siis jollekkin toiselle päivälle. Kirpparit olivat tänään täynnä yhtä jos toista ylihinnoiteltua tai muuten vain typerän näköistä tavaraa ja vaatetta. Mukaan lähti kuitenkin yksi hame.

Hame on kaikinpuolin todella ihana. Tykästyin heti. Ainoa ongelma on se, että se ei ole ihan sopiva. Ostin siis taas kerran vaatteen, jonka kuvittelen joskus menevän päälleni. Okei, tämä sentään meni päälle ihan hyvin, mutta on vähän liian piukea pidettäväksi. Typerää. Kaikin puolin hullua puuhaa. Mikä ihme saa minut hankkimaan tuollaisia vaatteita? Enhän minä välttämättä ikinä mahdu niihin. Ja mitä enemmän tuollaisia kerään vaatekaappeihini sitä enemmän alan tuntea itseni sotanorsuksi.

Onneksi hameen tuotto sentään meni kissojen katastrofiyhdistykselle. En tiedä olisinko oikeasti muuten sitä ostanutkaan.

Novelleja

Olen kuluttanut illan (ja nyt kai voi jo sanoa alkuyön) lueskellen Atorox-novelleja. Novelleista pitäisi valita kymmenen suosikkia ja laittaa vielä nämä novellit paremmuusjärjestykseen. Viimeistään tänään huomasin, että tämä homma ei ole ainakaan minulle mitenkään erityisen helppo.

Novelleja on hauska lukea. Ne ovat kohtuullisen lyhyitä jotta ne voi ahmia kerralla. Niitä ei tarvitse keskeyttää ja ajatusta koota aina uudelleen. Mutta millä perusteella niitä pitäisi arvioida? Miten jokaiseen lukukertaan vaikuttaa oma mieliala tai vireystaso? Osa lukemistani novelleista on tähän mennessä ollut jo todella hyviä, osa taas on ollut selkeästi niitä jotka jäävät kymmenen parhaimman novellin listauksen ulkopuolelle.

Lähinnä minua vaivaa se, etten tunne olevani oikea ihminen arvioimaan toisten kirjoituksia. En osaa itse kirjoittaa ollenkaan. Olen suorastaan surkean huono siinä. Teen kielioppivirheitä ja tekstini on puisevaa. Sen lisäksi olen elämäni aikana lukenut paljon vähemmän kuin olisin halunnut lukea. Pitäisikö minun scifi- ja fantasianovelleja lukiessani olla jollakin tavalla tietoinen scifin tai fantasian perusjutuista tai jostakin kirjallisuustieteessä käsiteltävistä asioita joista en ole ikinä kuullukaan? Sitten taas toisaalta eiköhän jokaisella ole kaikesta lukemastaan aina jonkinlainen mielipide. Miksi minun mielipiteeni olisi yhtään sen huonompi kuin jonkun muunkaan?

Minä en ehkä osaa muotoilla perusteita siitä miksi pidin tai en pitänyt jostakin novellista hienoilla kirjallisuuden termeillä, mutta osaan silti kertoa mikä missäkin novellissa on ollut hyvää ja mikä huonompaa, minun mielestäni. Ja kerrankin olen tehnyt jotain fiksua: olen kirjoittanut pienen pätkän jokaisesta novellista muistiin heti sen luettuani, jotta kykenisin miettimään novelleja myös siinä valossa miltä ne tuntuivat heti ne luettua eikä vain sen kannalta millainen olo niistä on jäänyt tunteja tai päiviä jälkeenpäin.

Lukiessa sitä toivoisi, että osaisi itsekkin kirjoittaa. Että itsellä olisi jotakin hienoja visioita päässä ja että kykenisi saattamaan ne siihen muotoon, että muutkin pystyisivät näkemään ne ja nauttimaan niistä. Mutta ei. En ole kirjallisesti lahjakas, en musiikillisesti enkä taiteellisesti. Pitää siis keksiä muita keinoja purkaa moiset visiot mikäli niitä syntyy. Onneksi on roolipelit.

Kipuiluaika

Olin eilen juhlistamassa Atron 30-vuotista elämää. Oli mukavaa ja paljon ihmisiä. Minä olin kyllä ehkä inasen epäsosiaalisemmalla tuulella kuin mitä minulle on ominaista, mutta tutustuin silti ainakin pintapuolisesti muutamaan ihan vieraaseenkin ihmiseen. Tuolla aloin taas miettiä sitä, että pitäisikö joskus järjestää synttärit. Olen juhlinut synttäreitäni viimeksi kun täytin 12. Synttäreiden ajoitus koulujen loppumisen kohdalla on vaan aina ollut huono. Eikä tuo juhlien järjestäminen, tai ehkä ennen kaikkea, itse juhlakaluna toimiminen ole oikein innostanut. Mutta ehkä minäkin juhlin sitten kun (monen, monen vuoden päästä) täytän 30 vuotta.

Ja nyt kipuilen, mikä ei kyllä johdu juhlista vaan jälleenkin siitä joka kuukautisesta ongelmasta. Taisin kyllä saada erään henkilön aamulla hieman hymyilemään kun totesin, että mielummin hillittömät kivut kuin se, että saisi pelätä ja ihmetellä että eivätkö ne alakaan. Olisi se siitä huolimatta ihan mukavaa jos tästä selviäisi ohi pienemmällä kärsimyksellä. Vaikkakin minua on lohduteltu sanomalla, että sitten olisi synnytys helpompi kun ensin kärsii kovista kuukautiskivuista. Väliäkö sillä? Mielummin kärsisi sitten hetken kunnolla kuin kituuttaisi joka ikinen kuukausi aina parin päivän ajan.

Mutta nyt kun kerran kirjoitan niin pitää olla ystävällinen ja esittää kiitos ja kumarrus Tuomolle, joka antoi ratkaisevan vihjeen siitä miten sain winampin toimimaan jälleen kunnolla koneellani. Kaikkihan johtui siitä perhanan internet explorerista, jota en edes käytä selaimena. Se piti päivittää kun siellä oli jotain tärkeitä komponentteja. Mutta nyt voin siis rauhassa kuluttaa aikani katsellen Invader Zimiä, animea, Monty Pythonia tai melkein mitä vaan. Kyllä tässä kelpaa. Harmi vaan, että pitäisi tehdä jotain muutakin.

Positiiviselta kannalta...

Huih. Minut haastettiin ja otin haasteen vastaan. Mutta mitenkä tästä oikein selvitään? Minun tulisi ilmaista itsestäni viisi pröystäilyn (tai edes pienen kehumisen) arvoista asiaa. Ja haasteen siis esitti Laura.

1. Olen sosiaalinen ihminen. Tykkään ihmisistä ja tulen, jos en hyvin niin ainakin kohtuullisesti, kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Opin yleensä myös melko nopeasti ihmisten nimet ja vieläpä muistan ne (ainakin toisinaan). Ja kun kerran on yleisemminkin ihmisistä puhetta niin tähän voi varmaan lisätä erikseen myös sen, että pidän lapsista ja tulen hyvin toimeen isonkin lapsiryhmän kanssa.

2. Välitän asioista ja ihmisistä. Koen tunnon tuskia muidenkin puolesta. Välitän vieraidenkin ihmisten suruista ja kohtaloista. Välitän, koen ja tunnen voimakkaasti.

3. Olen utelias ja kiinnostunut melkein kaikesta. Oli kyse sitten ihmisten maailmankatsomuksesta, historian tapahtumista, saduista tai melkein mistä tahansa. Asiat ovat aina mielenkiintoisia ja kertovat jotakin ihmisistä. Tai asiat voidaan aina esittää mielenkiintoisesti. Voisin varmasti pitää vaikkapa auton mekaniikkaa mielenkiintoisena jos se esitettäisiin tietyllä tavalla tai jos se koskettaisi jotenkin minun maailmaani (jos minulla esimerkiksi olisi auto). Uteliaisuuden ja kiinnostuksen lisäksi olen täynnä ideoita. Useimmiten ideat koskettavat triviaaleja juttuja kuten esimerkiksi erilaisia teemoja tai toimintahetkiä päiväkodissa tai sitten jotakin roolipelijuttuja, mutta ideoita riittää muuhunkin vaikka millä mitalla.

4. Olen omasta mielestäni ainakin kohtuullisen hyvä tekemään ruokaa ja leipomaan. Saatan joskus olla keittiössä hyvinkin kiukkuinen, mutta se ei tarkoita sitä etteikö lopputulos olisi silti hyvä.

5. Nyt meneekin jo hankalaksi. Nyt pitänee ottaa mallia Lauralta ja sanoa, että hallitsen kymmensormijärjestelmän. On se kai pröystäilyn arvoista, vaikka se onkin opittu jollain täytekurssilla yläasteella.

Ja koska virallisesti tällaisiin juttuihin kuuluu haastaa muita niin yritänpä minäkin tehdä osani. Haasteen saavat Ampern, Anni, Kuutar ja Romunkerääjä. Katsotaan moniko on innokas tällaista jatkamaan (mikään pakko ei ole). Haaste on kuitenkin esitetty.

How evil are you?

You Are 26% Evil

A bit of evil lurks in your heart, but you hide it well. In some ways, you are the most dangerous kind of evil.

How Evil Are You?

Menoa, meininkiä ja lorvailua

Näin viime yönä todella outoa unta (kaikki kai inhoavat sitä kun joku kertoo unistaan, mutta hah, minä en nyt jaksa välittää). Olin jossakin kummallisissa uintikilpailuissa, jotka järjestettiin järvessä (veden lämpötila noin 10 astetta). Vastustajina minulla oli mm. Ari. Kannustusjoukoissa, joilla muuten oli sellaisia hauskoja huiskuja ja vappupillejä oli sitten liuta tuttuja kasvoja ja "yleisön" seassa Heikki kertomassa sanaa Jeesuksesta. Voi luoja. Olin onnellinen kun heräsin. Ei Jeesusta, ei uintikilpailuja eikä kummallisen maanisesti ja pakonomaisesti hurraavia tuttavia. Kiitos ei.

Viimeisestä päivityksestä on taas aikaa. Ja elämässä on tapahtunut pieniä tapahtumia muutenkin kuin unissani. Suurin käänne taitaa taas tällä kertaa olla se, että työt loppuivat ja nyt vain lorvailen (lue, että opiskelen ahkerasti niin minulle tulee parempi mieli). Ylihuomenna on tiedossa tentti, joten kyllä minä ihan oikeasti myös opiskelen. Mitäpä muuta oleellista?

Kävin tutustumassa Pohjanmaahan (ja selvisin hengissä). Minun korvaani "pohjalaiset" (ei kai voi noin pienellä otannalla yleistää, vai voiko?) puhuvat hassusti. Erityisesti se on hassua miten sama kieli voi muotoutua niin erilaiseksi. Erityisellä mielenkiinnolla kuuntelin erästä keskustelua kyläillessä, jossa ilmajoelta olevat ihmiset miettivät jonkun naapurikunnan (en enää muista nimeä) tapaa laittaa ja venyttää h-kirjain jokaiseen sanaan. Jos he itse sanovat että mennähän kun pitäisi sanoa että mennään, niin eikö sielläkin ole se h-kirjain ihan kummallisessa välissä? Tai vielä kummallisempi: teherähän. Noh, ehkä tällainen hämäläinen ei vaan ymmärrä. Toisaalta taisin saada pikkuisen huomautuksia viimeksi kotikotona käydessäni siitä miten kummallisesti minunkin sanat alkoivat lyhetä kun kerran lähestyttiin jo kovasti Turkua. Sellaista se on. Murteet ovat kuitenkin kaikesta huolimatta hauskoja. Ihmisten puhetta on hassua kuunnella sanoivat ne sitten mitä tahansa jos puhetapa on ihan vieras. Toisaalta toisinaan voi tulla eteen myös tilanteita joissa ei kerta kaikkiaan ymmärrä toisten sanomia sanoja. Minulla on tuollaisia tullut eteen kerran jos toisenkin, mutta onneksi sentään asiayhteydestä on aina hoksannut että mistä on kyse.

Mutta nyt voisin kyllä mennä hetkeksi keskittymään vielä tenttikirjaan ennen nukkumaan menoa. Jos vaikka ensimmäisestä kesätentistä selviäisi kunnialla.