Erityinen, erilainen vai mikä?

Tämän viikon jälkeen alkaa melkein joululoma \o/ Melkein siksi, että kyllä sinne parille myöhemmälle viikolle mahtuu vielä yksi tentti ja kitaratunti. Mutta on se jo laskettavissa lomailuksi, jos ei tarvitse edes yrittää raahautua joka aamu kahdeksan pintaan yliopistolle. Ehkä minä nyt saan oikeasti keskityttyä siihen kandityöhön. Ehkä.

Tällä hetkellä minulla on menossa viimeinen kurssini erityispedagogiikka. Tuo sama aine saa jokaikisellä tunnilla minut miettimään, että mikä ihme meitä ihmisiä oikeasti vaivaa? Mikä saa meidät kategorisoimaan toisiamme niin hirvittävän vahvasti. Siis tietysti tiedostan sen, että kategorisoimme kaikkia, mutta erityistä tukea tarvitsevien kohdalla (joka on muuten tämän hetkinen virallinen nimitys) tuo luokitteleminen vain korostuu. Minua harmittaa asia lähinnä siksi, että ihmisiä ei tuon jälkeen enää nähdä yksilöinä tai kykenevinä tekemään mitään, saati sitten päättämään mistään. Ja kuitenkin on niin paljon kaikkea mitä voi tehdä. Olisi sääli heittää kaikkea hukkaan ja olla auttamatta toisia.

Tästä päähäni pälkähti myös ajatus: saako ihmistä katsoa? Kun jossakussa on jotakin erilaista ihminen ikään kuin vahingossa ainakin vilkaisee toista. Toisaalta ihminen usein esim. bussissa saattaa vilkaista jokaista joka vaikkapa kävelee ohi käytävällä. Pitäisikö joidenkin ihmisten katsomisessa olla varovaisempi kuin toisten? ja miksi? Minä päädyin pienessä päässäni ajatukseen, että ehkä kaikista kamalinta on se jos katsotaan ns. salaa tai jos yritetään jollakin tavalla peitellä sitä, että katsotaan. Kyllä sitä itselle ainakin tulee epämiellyttävä olo jos huomaa toisten vilkuilevan itseä. Alkaa heti miettiä, että mikä on vialla.

Hmmm, ehkä minä vain mietin, että mikä on sitä ns. normaalia? Onko kaikki vai eikö mikään oikeasti ole? Eikö jokainen ihminen, jokainen asia ja jokainen tilanne ole omalla tavallaan erityinen ja erilainen verrattuna johonkin muuhun? Ja jos normaali on jokin keskiverto niin miten sen voi määritellä kun tälläkin hetkellä esim. päivähoidossa on n. 15% lapsista erityistä tukea tarvitsevia. Kai sekin näkyy tässä ns. keskiarvossa edes jotenkin.

Kramppeja ja joulumieltä?

Taas se aika kuukaudesta. Taas se aika vuodesta.

Pikkuveli lähti pari tuntia heräämisen jälkeen takaisin kotikotiin. Minä jäin tänne yksinäni ihmettelemään. Päätin sitten ensi töikseni suunnata kauppaan ja kutsua kaverin syömään luokseni. Sen jälkeen päätin, että tänään täytyy saada jotain oikeasti aikaiseksi. Pesin siis pyykkiä ja ei, en alkanut tehdä koulutöitä kuten olisi pitänyt, vaan aloin askarrella joulukortteja.

Askartelu on varmaan jollain tapaa terapeuttista toimintaa. Sitä voi olla, että pitää lopputuloksesta ja on tyytyväinen itseensä tai sitten ei pidä jolloin voi ihan rauhassa vaikka silputa huonon työn pieniksi palasiksi. Oli miten oli, minä sain melkoisen määrän kortteja valmiiksi asti kunnes totesin, että minulla oli materiaaleja vähän liian vähän valmiina, joten huomenna täytyy käydä kaupassa ja jatkaa urakkaa sitten. Minä olin kyllä ihan vannonut ja luvannut itselleni, että tänä vuonna en kortteja tee. Viime vuonna urakka oli niin suunnattoman suuri. Noh, ehkä pääsen tänä vuonna vähemmällä.

Olen tehnyt tästä korttien tekemisestä itselleni jonkin pakon. Ihan kuin kukaan oikeasti välittäisi tuleeko minulta korttia vai ei. Roskiin ne kuitenkin joutuvan pari päivää joulun jälkeen. Enkä minä edes välitä. Niin minäkin kaikille saamilleni korteille teen. Mutta silti... Silti niitä kortteja on pakko tehdä. Tämä on kai jonkunlainen perinne, mutta pitäisikö minun tuntea jotakin joulumieltä? Juoda glögiä, polttaa kynttilöitä ja kuunnella joululauluja samalla kun askartelen? Minä teen varmaan jotain väärin, koska minusta ei yhtään tunnu että tuo askartelu millään tavalla liittyisi jouluun vaikka kaikissa korteissa lopulta lukeekin "hyvää joulua" tms.

Veljeilyä

Aamulla oli hirmu aikainen herätys. Onneksi vain hetkellinen sellainen. Juuri sen verran, että sain lähetettyä matkalaiset matkaan ja sain palata omaan sänkyyni nukkumaan \o/ En kuitenkaan jostain syystä saanut nukuttua kovin pitkään, vaan olin taas omaan tapaani tasan yhdeksältä pystyssä.

Myöhemmin päivällä pikkuveljeni saapui luokseni. Tai parempi ilmaus on, että hän saapui Tampereelle. Kiertelimme ensin kauppoja etsien pojalle housuja ja sitten suuntasimme syömään, jonka jälkeen mietimme, että eihän tässä ole enää kovin pitkään siihen, että menemme katsomaan Potterin elokuviin. Emme sitten lähteneetkään kotiin vaan jäimme haahuilemaan kaupungille. Lopulta tämä johti siihen, että istuimme kauppojen sulkeuduttua puolitoista tuntia juoruamassa ja pelaamassa korttia kahvilassa, jonka jälkeen tuijottelimme vielä puoli tuntia trailereita elokuvateatterissa ennen kuin pääsimme katsomaan itse elokuvaa. Potter oli ihan hyvä. Kauheasti tapahtumia, mutta kaunis se oli ja muutenkin hienosti toteutettu. En kyllä tiedä mitä siitä tajuaa jos ei ole kirjaa lukenut.

Nyt on myöhä ja väsyttää, mutta ei tässä voi olla kuin tyytyväinen, että itsellä on näin ihania sisaruksia. Tämä oli kiva päivä.

Tekemistä riittää

Sain eilen ystävän luokseni, mikä oli varsin mukavaa. Tämän aamuinen herätys tosin oli hankala yöllisen jutustelun jälkeen. Muutenkin päivässä riitti huisketta. Opiskelua, kahvittelua, liikuntaa, syömistä ja viimein vielä saunomistakin.

Minua painostettiin jälleen niin seinälle kiipeämään kuin avantoon jäätymäänkin. Siinäpä kaksi sellaista harrastusta, että minua hirvittää. Kiipeämistä en ole koskaan kokeillutkaan, se täytyy myöntää, mutta rehellisesti sanoen uskon sen olevan minulle melkoinen itsetunnon alentaja kokemuksena. Veikkaan etten pääse tällä massalla maasta ylös ollenkaan. Miksi ihmeessä kiivetä hankalasti jos voi käyttää tavallisiakin rappusia päästäkseen jonnekin ylös? hmm... Avanto sitten taas. Siellä olen ollutkin elämäni aikana varmaan ehkä jopa kolme kertaa. Näin monta kertaa luulisi osoittavan, että olisin ihan suostuvainen jäädyttämään itseni siellä, mutta mutta... Minulla on muutenkin kylmä! Koko ajatus siitä, että jäädyttää itsensä kylmässä vedessä jään keskellä ja suuntaa sitten saunaan, jossa on niin kuuma ettei siellä voi olla ei jotenkin vain kuulosta minun mielestäni hirvittävän houkuttelevalta.

Ohi on

Vihdoinkin näytelmät on ohi ja muu elämä voi jatkua. Ainakin noin ajatustasolla tuo näytelmä on kyllä vienyt aikaa aivan älyttömiä määriä. Naureskeltiinkin osittain vihaisina sitä, että tuon projektin opintoviikkomäärä tuli täyteen jo siinä vaiheessa kun työ oli ehkä puolessa välissä. Pelkästään lavasteiden tekoon kului se opintoviikkomäärä jonka koko projektista sai. Blah.

Mutta kaiken kaikkiaan tästä päivästä jäi hyvä mieli. Näytelmät sujuivat enemmän tai vähemmän hyvin ja se kai oli se pääasia. Ihmisetkin olivat kerrankin hyvällä tuulella ja oikeasti yrittivät tsempata muita eivätkä vain tapelleet tai kyräilleet kuten viimeiset pari viikkoa ovat tehneet. Silti jännitti ihan hirveästi. Hermostutti ja vapisutti ja perhoset lentelivät mahassa. Kamalaa.

Mutta ei tässä nytkään voi asettua lepoasentoon. Ensi viikolla on tentti ja erityispedagogiikka alkoi taas täydellä puhdilla ja sosiaalipsykologian sivuaine pitäisi suorittaa loppuun ja kandityö on ihan vaiheessa ja...ja...ja...

Ehkä minä koitan nukkua ainakin yhden yön miettimättä yhtäkään koulujuttua. Mahtaakohan onnistua?

Väsymys

Tänään on ollut väsypäivä. Johtuu viimeyöstä, jonka kulutin hermoillen näytelmää, jonka esitykset ovat kuitenkin vasta keskiviikkona. Millaistakohan on yrittää nukkua tiistain ja keskiviikon välinen yö? En halua edes ajatella. Onneksi se ei ole vielä edessä.

Tänään tuntui tapahtuvan paljon, vaikkei oikeasti tapahtunut paljon enempää kuin tavallisina päivinäkään, mikäli sitä tällä tavoin pysähtyy ajattelemaan. Näytelmäharjoituksia, kokoustamista ja siinä välissä elämästä nauttimista... Tämä oli kai kaiken kaikkiaan ihan hyvä päivä, vaikka nyt väsyttääkin ihan sietämättömän paljon.

Yöllisiä jorinoita

Pullollisen verran punaviiniä ja kävelymatka kotiin taitaa olla tämän yön teema. Ulkona oli niin nättiä eikä ollut edes hirvittävän kylmä, paitsi jos sitä rupesi ajattelemaan. Ehkä se johtui veressä olevasta alkoholista tai sitten reippaasta kävelytahdista. Tai mahdollisesti molemmista.

Tänään oli jotenkin erikoinen päivä. Jollakin tavalla epätodellinen. Ensinnäkin heräsin hirvittävän myöhään, ainakin omalla mittapuullani ajatellen. Kello oli melkein yksitoista kun avasin silmäni ja ponkaisin ylös sängystäni. Melkein heti suuntasin pois kodistani japania harjoittelemaan ja ruokailemaan. Onkohan muuten huonoa käytöstä nukkua kylässä päikkärit? Nyt sille ei enää voi mitään, sillä tehty mikä tehty. Illalla suuntasin vielä vanhojen kavereiden luo iltaa istumaan. Oli ihan viihtyisää, mutta sitten en kuitenkaan viihtynyt ollenkaan niin hyvin kuin olisin voinut. En tiedä mistä se johtui tai mitä voisi syyttää moisesta olotilasta. Katselin kelloa noin vartin välein miettien, että pitäisikö lähteä vaikkei sielläkään ollut mitenkään tylsää. Ehkä se johtui vain alkoholista, mitä minun ei ollut tarkoitus mitenkään suurissa määrin nauttia.

Alkoholi on hyvä juttu kun sitä voi syyttää kaikesta.

Paniikki

Tänään olen miettinyt hirvittävästi kaikkia sellaisia asioita mistä on lähiaikoina selviydyttävä. Olen saanut jollakin tavalla sumplittua aikatauluni niin ettei päälekkäisyyksiä ole hirvittävän paljon tavattavissa, mutta tekemisen puutetta ei lähiaikoina ainakaan ole tiedossa.

Tänään siis keskityin ensin aamusta japaniin, joka osoittautui taas yllättävän monimutkaiseksi. Tai miten sen nyt ottaa. Asennoitumiseni sai asian vaikuttamaan ensin huomattavasti hankalemmalta kuin millaiseksi se sitten lopulta osoittautui. Sen jälkeen kulutin päiväni mm. kandityöni parissa, sen etenemistä panikoiden. Joskin se tänään taas kuitenkin eteni vähän, mikä on vain hyvä asia. Ja sitten tietysti mietin ja panikoin sitä tämän hetken suurinta paniikin aiheuttajaa eli meidän näytelmää. Miksei se voi olla jo ohi? Se kaiken lisäksi kuluttaa koko ensi viikon alun kaiken ajan itseensä mistä minä en yhtään tykkää. Noh, tämä on kestettävä niin kohta se on taas ohi.

Tällä hetkellä olen vain ja ainoastaan todella väsynyt. Nyt ei enää edes ole paniikkia. Ehkä se yksi alkoholipitoinen juoma olisi saanut jäädä tänään välistä. Tai noh, teki se ainakin tehtävänsä. Siitä syystä siis suuntaan nukkumaan.

Menemisiä

Oikein itsekin yllätyin kun tajusin miten pitkä tauko minulla on nyt ollut blogin kirjoittamisessa. Mitkäköhän minä olen oikein tehnyt ja mihin ihmeeseen saan kulutettua näin tehokkaasti kaiken aikani?

Tekemisiäni pohtiessani aloin itse asiassa todeta etten ole oikeastaan edes tehnyt mitään. Olen vain nukkunut hirvittävän vähän ja huonosti. Ja ollut hurjan tyytyväinen olemiseeni siitä huolimatta. Lähinnä tilanne on kai se, että puuhastelen kaikennäköistä ja jätän kaikki ns. pakolliset ja tärkeät asiat tekemättä. Näytelmä vaivaa mieltäni päivin ja öin, mutta toisaalta mieltäni rauhoittaa ajatus siitä, että viikon päästä kaikki siihen liittyvä on lopullisesti ohi. Muutenkin kaikki tuntuu tällä hetkellä sujuvan niin mukavasti, että jotain mätää tässä on oltava. Mutta olen tyytyväinen aina siihen asti kunnes se ongelma selviää :) Toivottavasti sellaista ei olekaan.

Syyllisyyden tuntemuksia

Tämä on ollut hirveä päivä. Olen kokenut kauhistuttavia syyllisyyden tuntoja kaikesta mahdollisesta. Ehkä tämä johtuu väsymyksestä, mutta sillä ei ole sinänsä merkitystä, sillä tämä olo on ja pysyy.

Tänään on ollut yksi niistä päivistä, jolloin pyörittää mielessään uudestaan ja uudestaan kaikkia niitä tilanteita, joissa on mokannut oikein kunnolla. Minulla suurimpaan osaan näistä tilanteista liittyy myös syyllisyyden tuntoa nolouden lisäksi. Olen miettinyt mitä olen sanonut ja miten olen sanomisillani loukannut muita tai vielä pahempaa mitä en ole sanonut vain peitelläkseni omaa tyhmyyttäni. Onko loppujen lopuksi mitään sellaista olemassakaan mistä ei voisi jollakin konstilla vääntää jotakin mistä kokea syyllisyyttä?

Viimeinen niitti tuli hetki sitten kun pääsin kotiin. Minulle tuli puhelinsoitto, jossa ilmoitettiin, että minun pitäisi olla näytelmäharjoituksissa juuri NYT. Minä olen lähtenyt tänään kuudelta töihin ja olen väsynyt ja kiukkuinen ja minun pitäisi jaksaa olla nyt jossakin näytelmäharjoituksissa, jotka eivät a. kiinnosta minua pätkääkään ja b. joita en edes tiennyt olevan tänään. Sanoin tyynesti puhelimeen, että olen vielä töissä enkä mitenkään ehdi paikalle ennen kuutta. Tätä seurasi pieni kiukuttelu linjan toisessa päässä ja sitten tyytyminen tilanteeseen. Minua tämän puhelun jälkeen seurasi armoton syyllisyyden tunne. Minun olisi ehdottomasti hetipaikalla pitänyt kiiruhtaa bussipysäkille ja suunnata koululle, tottakai, mitä muutakaan?

Olenkohan minä paha ihminen?

Ote elämästä

"- Ajatteletko minua kun olet yksin?
- Kyllä, vaikkakaan en kaiken aikaa. Joskus jätän sinut hotelliin ja minusta tuntuu kuin lähtisin elokuvateatterista kesken esityksen. Olen ulkopuolella mutta tiedän että elokuva jatkuu.
Sitten hän sanoo että alkuun hänellä oli tarve olla yksin vaikka hän halusikin olla minun kanssani ja nyt hänellä puolestaan on tarve olla minun kanssani vaikka hän haluaakin olla yksin.
- Kun jätät minut ulos, kiertelen kaupoissa ja kokeilen kaikkia mekkoja, jotka eivät itse asiassa ole minulle sopivia ja puhun myyjien kanssa kunnes teen heidät hulluiksi, kunnes kaikki lakkaavat hymyilemästä ja kokeilen kaiken kokoisia kenkiä vaikka jalkani luonnollisesti on aina samankokoinen ja katselen muita naisia aivan kuin he olisivat hulluja ja sitten, kun katselen itseäni peilistä, en voi olla tuntematta samaa pelkoa."

Pieni ote Ray Lorigan teoksesta Tokio ei välitä meistä enää.

Tänään tuntui siltä, että olisi paljon sanottavaa, mutta ei kuitenkaan osaa sanoa mitään. Sitten pysähdyin lukemaan kirjaa ja minulle tuli sellainen olo, että tuo pätkä kertoo loppujen lopuksi hirvittävän paljon olemisesta yleensä. Tai ehkä se on vain tämän hetken olotila, mutta jostakin kuitenkin. Olla yksin, olla yhdessä, olla merkityksellinen tai merkityksetön. Ja mihin sitä oikeasti pystyykään itse vaikuttamaan, ja mihin sitä oikeasti vaikuttaa.

Hoppu

Viime päivinä olen taas ollut koko ajan menossa johonkin suuntaan. Hirveästi tekemistä ja silti tuntuu siltä, ettei sitä tee mitään, saati että saisi jotakin aikaiseksi. Välillä tuntuukin, että sitä jollakin tavalla alitajuisesti kehittää itselleen tekemistä, jotta ei tarvitsisi keskittyä niihin tehtäviin, jotka oikeasti on saatava tehdyksi tai ettei tarvitsisi ajatella niitä ajatuksia jotka ovat liian ikäviä mietittäviksi.

Kaiken tämän kiireen ja hosumisen keskellä olin ehtinyt unohtaa myös yhden puheen, joka piti eräällä kurssilla pitää. Kammoan esiintymistilanteita. Mikään ei ole niin kamalaa kuin kävellä tuijottavien ihmisten eteen paperilappu kourassa ja yrittää vakuuttaa itselleen, että se mitä yritää selittää on edes jollakin tasolla kuulemisen arvoista. Tämän puheen kanssa tilanne olikin sitten hieman toinen. Ehdin tunnin alussa pähkäillä sitä päässäni noin kymmenen minuuttia ja sitten olinkin jo luokan edessä yrittämässä saada sanaa suustani. Hyvä on, myönnän, saan aina sanoja suustani, mutta se ovatko ne millään tavalla järkeviä on toinen juttu. Sain kuitenkin palautetta, että esiintymiseni oli vakuuttavaa, puheeni sisältö ja rakenne olivat kohdallaan. Hmmm... Pitäisiköhän tästä päätellä, ettei minun ikinä kannata lähteä suunnittelmaan puheitani?
Itse en ole lainkaan vakuuttunut noista puheenlahjoistani. Samaisen tunnin aikana jouduimme katsomaan omia esityksiämme edelliseltä tunnilta. Huoh. Tuli sellainen olo, että tulisi nyt luoti ja tappaisi. "Sillee, niinku, joo". Aivan. Missä tässä on se puhumisen selkeys, vakuuttavuus ja entä se sisältö? Itsensä seuraaminen muiden silmin herättää aina kysymyksen siitä, että miten ihmeessä kukaan voi jaksaa katsella moista ilmestystä? Tai jos kuulee äänensä jostakin, tulee sellainen olo, että "voi eih, en kai minä kuulosta tuolta". Mutta ehkäpä ihmiset antavat toisilleen paljon anteeksi. En tiedä. Miksi ihmeessä ihmiset sitten näkevät itsensä niin noloina ja epäviehättävinä?

Itsensä näkeminen jonkun muun silmin olisikin mielenkiintoista. Ei tuolla tavoin persoonattomana tai ehkä pikemminkin omin silmin nähtynä vaan niin, että tietäisi mitä toinen ihminen ajattelee kun näkee minun puhuvan tai tekevän jotakin. Tällöin tietysti pitäisi päästä kurkistamaan useiden ihmisten päähän, jotta saisi kattavan kuvan. Mutta suuri kysymys onkin olisiko tuo itselle vielä pahempi tilanne kuin nähdä itsensä nauhalta? Se on täysin mahdollista. Sitä olisi vain vielä enemmän kauhuissaan siitä, mitä ihmiset näkevät ja mitä he ajattelevat. Huoh, ehkä minä sitten tyydyn olemaan vain mitä olen. Kohtuullisen tyytyväinen siihen, että joka tapauksessa olen olemassa.

Säätämistä

Ihminen haluaisi kai aina miellyttää kaikkia. Tai ainakin olla aiheuttamatta erityistä tuskaa kenellekään. Minä olen viime aikoina huomannut etten kerta kaikkiaan onnistu tuossa yrityksessä. Mikäli teen mitä vain haluan tanssahtelen mukavasti kaikkien varpailla ja saan paskat niskaani.

Siitä päästäänkin siihen iänikuiseen kysymykseen, että mitä ihmettä minä sitten haluan? Mistä sen voi varmaksi tietää? Minä haluaisin vain elää ja olla onnellinen (mitä se ikinä merkitseekin). Mutta en osaa mitenkään tarkasti määritellä mitä kaikkea sisältyy siihen, että tuntisin eläväni ja että olisin onnellinen. Ja mikäli en osaa sitä tarkasti määritellä tarkoittaako se muka sitä, että voisin olla missä tilanteessa tahansa onnellinen? Lähinnä se on tähän mennessä osoittanut merkkejä siitä, etten ole missään tilanteessa "tarpeeksi" onnellinen.

Alkaa vaikuttaa siltä, että pieni erakoituminen ja 100%:nen keskittyminen lopputyöhön tekisi varmaan hyvää. Katsotaan nyt sitten mitä tässä vielä tapahtuu.

Tyhmää

Tänään olisi hyvä känkkäränkkäpäivä. Voisin varsin mielelläni hyppiä tasajalkaa (ja ilahduttaa täten myös alakerran naapureita) ja kiukutella. Mutta ehkä siitä ei ole kuitenkaan mitään varsinaista apua.

Minun on varmaan vain kohdattava tosiasiat. Toisinaan kaikki ei vain suju siten kuten asioiden toivoisi sujuvan. Minä olen esimerkiksi mahdottoman huono lentopallon pelaaja. Tänään mietin useaan otteeseen, että mitä minä siellä oikein teen (ja sitten vajosin ajatuksiini niin etten huomannut kun pallo jo tömähti maahan aivan viereeni). Oli tässä muutakin. Tuon lentopallojutun tiesin jo ennalta, joten ei se olisi yksinään mitenkään saanut minua huonolle tuulelle. Kotiin saavuttuani sain kuitenkin todeta, että myös tietokoneeni on päättänyt olla minulle tänään hyvin ystävällinen (minä alan oikeasti olla vakuuttunut, että nämä koneet tekevät ihan mitä niitä itseään huvittaa eikä sille mahda kukaan muu yhtään mitään). Mutta jos tilanteessa on huonot puolensa niin on tässä hyvätkin. Netti sentään toimii yhä.

Olisinpa vain nukkunut koko päivän. On väsyttänytkin niin paljon koko ajan. Noh, huomenna kahdeksalta aamulla näytelmäharjoitukset, joten ehkä minä suuntaan unimaahan maailmaa parantamaan ja olen sitten taas huomenna iloisempi.

Kummastelua

Hmm. Tunnen itseni taas virtahevoksi, tai joksikin muuksi saman kokoluokan otukseksi. Mikä tähän taas johti? Kaikesta huolimatta en ole millään tavalla huonolla tuulella, vaan olen vain ikään kuin todennut sen. Kummallista. Ehkä se menee yhtä nopeasti ohi kuin tulikin. Toivottavasti.

Tänään olisi ollut hyvä päivä löhötä. Aamu itseasiassa alkoi huomattavan lupaavasti, mutta lopulta päivään mahtui melkoisesti puuhastelua. Tarjosin ruokaa ja pelautin pelin. Siinä se päivä kuluikin.

Tänään on ollut myös ihmettelypäivä. Olen miettinyt ja ihmetellyt asioita pääni puhki. Miksi mitäkin asioita tapahtuu, mistä kaikki johtuu ja mihin johtaa. Ja miksi yleensäkään pitää miettiä kun miettimisellä ei kuitenkaan ole mitään vaikutusta siihen mitä oikeasti tulee tapahtumaan. Ja sitten taas toisaalta, minulla itselläni taitaa tuo pähkäily ja asioiden kierrättäminen päässä moneen kertaan olla ainoa keino päästä kompromissiin itseni kanssa.

Ihmettely saa usein alkunsa siitä, ettei itse osaa olla hiljaa vaan utelee ja vaatii perusteluja asioihin joltakulta toiselta. Sitten vasta kysymykset esitettyään sitä alkaa ihmetellä niitä todenteolla itse. En tiedä onko kyse vain siitä, että saa sanottua kysymykset ääneen, vai aiheuttavatko kuullut vastaukset jonkinlaisen reaktion johon pitää itsekin kyetä vastaamaan. Sillä ei toisaalta ole väliä, ainoastaan sillä on, että ihmettelen ja pähkäilen itse sitten noita samaisia asioita ja yritän muotoilla niihin sellaiset vastaukset jotka sopivat oikeasti omaan tilanteeseeni. Sitten kun olen päässyt omassa päässäni johonkin lopputulokseen tuntuu usein turhan myöhäiseltä kertoa muille mitä itse päässä liikkuu (tai liikkui). Siksi ehkä myöhään illalla käydyt keskustelut ovat parhaita koska kenelläkään ei ole kiire minnekään ja asioita ja vastauksia saa oikeasti miettiä rauhassa.

Saunomista ja julmaa huvia

Tänään palailin maalta takaisin kaupunkielämääni. Sain vihdoin aseteltua huonekaluni sellaiseen järjestykseen missä olen niihin tyytyväinen ja taisin siinä samassa asetella myös hieman ajatuksiani omiin uomiinsa. Tällä hetkellä minulla on taas yllättävän tasapainoinen olo.

Illalla sain seuraa ja salmiakkia. Saunottiin ja katseltiin studio julmahuvia. Hyvä olla.

Kummallisen hyvä olla

Tänään heräsin tosi myöhään. Melkein liian myöhään, mutta ei sitten kuitenkaan. Oli niin mukava herätys, että oli ihan mukavaakin nukkua myöhään. Nukkuminen auttoi myös kummasti jaksamaan neljä tuntia näytelmäharjoituksia ja niiden päälle vielä työt.

Tässä päivässä ei ollut mitään erityisen kummallista miksi olisin tuntenut oloni näin hyväksi, mutta enpä valita. Itseasiassa aineksia tuntea olonsa huonoksi olisi kyllä ollut. Loppuviikon suunnitelmat menivät ihan uusiksi näytelmän pukujen teon takia, mutta toisaalta näytelmä on kohta esitetty ja sitten sitä ei enää tarvitse ikinä (toivottavasti) miettiä. Ja onhan se sentään yksi lopputyö sekin. On sitten vedettynä kunnialla läpi. Lähden siis kotikotiin maalle heti huomenissa ja tulen takaisin kun tulen.

muuttopuuhia

Koko päivä kului muuttaessa. Noh, yhtä japanin tuntia lukuunottamatta. Avainten hakua ja pakkaamista. Verhojen irrottelua ja kiinnittelyä. Ja ennen kaikkea kantamista. Kivaa kun saatiin "pikkuisen lyhyellä varoitusajalla" myös vähän apua.

Mutta nyt voi huokaista helpotuksesta. Kaikki ohi. Ja minulla on ihan ikioma kämppä. Jee! Vielä kun tämän saa sen näköiseksi kuin haluaa niin sitten on kaikki kunnossa. Nyt on vielä vähän autiota ilman verhoja ja matotkin on rullalla. Mutta kyllä se tästä.