Ahdistus

Hirveä päivä. Alusta loppuun. Argh.

Päivä alkoi pienellä päänsäryllä eikä hirveä häsääminen ja puuhastelu yhtään auttanut asiaa. Epätoivoisen sängyn metsästyksen jälkeen päädyimme "viimeiselle parisuhdelounaalle", joka sujui melkoisen nälvimisen siivittämänä. Istuimme aikalailla tasan tunnin italialaisessa ravintolassa laukomassa sivistyneesti toisillemme kaiken mitä sylki suuhun toi.

Lopulta vielä töissä sain melko pahan migreenikohtauksen. Eipä siinä mitään, mutta kun minulla ei vieläkään ole mitään lääkkeitä. Tyhjensin kauniisti mahalaukkuni sisällön ja hoipertelin keskustorille ihmettelemään, että miten kuvittelen sellaisen olon vallitessa matkustavani bussilla. Kuluttelinkin puoli tuntia istuen ja tehden olotilaa parantavia hengitysharjoituksia ennen kuin kykenin menemään ensimmäiseenkään bussiin sisälle. Bussimatka oli myös aika kammottava. Silmät kyynelissä pääkivusta ja hampaat yhteen puristettuina kykenin pidättelemään kaiken sisälläni bussimatkan ajan. Sitten kotiin ja suoraan petiin.

Nyt suihkunraikkaana olen taas sitä mieltä, että kyllä se elämä vielä voittaa. Ehkä, jossain vaiheessa.

Laatikoita

Tämä päivä sujui pitkälti pakkauspuuhissa. Jaettiin tavaroita tyyliin "jos sinä otat nuo tuosta niin saanko minä sitten nämä". Yllättävän sujuvasti sujui. Ostoksia täytyy molempien tämän jälkeen kuitenkin tehdä, siitä ei pääse mihinkään. Pakkailun ohessa suunnittelin ja mietiskelin omaa sisustustani, mitä huonekaluja pitää siirtää mihinkin ja mikä voisi olla kivan näköistä. Tämän seurauksena tulen ilmeisesti siirtämään joka ikistä huonekalua tässä kämpässä. Voi niitä raukkoja, jotka joutuvat auttamaan.

Illalla pakkailusta väsähtäneenä huomasin, että minun olisi tänään pitänyt tehdä muutamia opiskeluun liittyviä juttujakin. Tästä innostuneena päätin paeta paikalta ja lähdin vielä pienelle kyläilylle. Kyläilyn jälkeen olinkin niin hyvällä tuulella, että sain kuin sainkin toisen koulutehtävistä tehdyksi. Sanonta "aina ei voi voittaa" ei selkeästikään sovellu tähän päivään.

Kramppeja ja juhlintaa

Tänään kivut äityivät kovemmiksi kuin ne ovat taas vähään aikaan olleet. Napsin lääkkeitä sellaisella tahdilla, että välillä vain hihittelin hysteerisesti kaikelle. Onneksi sentään on jotakin mikä auttaa.

Päivä oli puuhaa täynnä. Aamulla suuntasin kaupungille ostoksille. Lähinnä ajattelin löytää jotakin hauskaa tuparilahjaksi iltaa varten. Mitään erikoista ei kuitenkaan tuntunut tulevan vastaan, joten jouduin tyytymään johonkin vähemmän erikoiseen. Päivällä yritin puuhailla kaikkea tärkeää siinä liiemmin onnistumatta ja illalla suuntasin naapuriin tupareihin. Tupareissa oli varsin mukavaa vaikken voinutkaan lääketokkurani takia ottaa lainkaan alkoholia. Olipahan omanlaisensa osoitus itsellenikin, että voin istua ja jutella siinä missä muutkin vaikken olisikaan ottanut mitään. Pakenin tupareista hieman aikaisemmin nähdäkseni vielä yönäytöksessä elokuvan Grimmin veljekset, joka oli loppujen lopuksi varsin viihdyttävää hömppää.

Yöllä kotiin tullessani näin vielä Araknofobian lopun sohvalla kynsiä pureskellen (mikä ihme pakottaa ihmisen aina jäämään tuijottamaan jotain mitä ei missään nimessä halua nähdä?) ja sitten suuntasin nukkumaan miettien, että miten ihmeessä näin puuhakkaan päivän jälkeen yksikään niistä tuiki tärkeistä asioista mitä minun piti tänään tehdä ei ole tehtynä.

Pahan olon kysymys

Miltäköhän tuntuisi jos sasi yhdellä kertaa niskaansa kaiken sen pahan olon mitä on ikinä elämänsä aikana aiheuttanut muille ihmisille? Ei varmaan kovin hyvältä. Mietin sitä tänään bussissa kun palailin väsyneenä ja itkuisena (pms, anyone?) töistä kotiin ympärillä olevien ihmisten lähinnä riidellessä keskenään. Keskustori oli täynnä humalaisia nuoria, jotka puivat toisilleen nyrkkiä ja uhosivat. Taksia odotteli kaksi vanhusta, jotka huusivat toisilleen täyttä kurkkua siitä kuinka ovat pilanneet toistensa elämän. Bussissakin oli joko tyhjyyteen tuijottavia ihmisiä tai toisilleen nalkuttavia pariskuntia. Mikä ihme vetää ihmiset kanssakäymiseen toisten kanssa jos se on niin kamalaa?

Miltäköhän sitä tuntuisi olla mies? Tämä on toinen kysymys, jota olen miettinyt tänään. Minä en oikeasti vakavissani keksi mitään syytä miksi olisi mukavaa olla mies, mutta silti. Tai no se ettei silloin tarvitsisi kerran kuussa kärsiä, mutta kai tämä on vain pieni maksu siitä että saa olla nainen :) Harmittaa menettää itsensä hallinta tällä tavalla. Tuntea pahaa oloa ilman mitään järkevää syytä. Olisi nyt sitten edes syitä niin saisi rauhassa rypeä itsesäälissä, mutta ei ole. Enkä oikeasti kyllä tämän lisäksi missään nimessä haluaisikaan mitään erityistä syytä potea huonoa oloa. On se silti typerää nieleksiä kyyneliä yksinänsä bussissa tai muulla yleisellä paikalla tietämättä edes itse miksi tekee niin. Mutta noh, sitä se on. Ja kohta se on taas ohi. Harmi ettei se auta tällä hetkellä oloa yhtään.

Tunteiden viemää

Kertakaikkisen ihastuttava päivä (ehkä töissä ilmentynyttä nenäverenvuotoa lukuunottamatta). Ihmiset olivat koko päivän ihmeellisen hyvällä tuulella ja varsin mukaviakin vielä kaiken lisäksi.

Ihmisillä tuntuu olevan kevättä rinnassa, vaikka nyt alkaakin olla jo talvi. Tai ehkä kaikki ovat vain hieman etuajassa. Mutta eipä valittamista. On aina mukavaa kun ihmiset viihtyvät toistensa seurassa ja vielä mukavampaa jos ihmiset viihtyvät sellaisten ihmisten seurassa, joiden seurassa minä toivonkin heidän viihtyvän :)

Olipas itsekästä, mutta enpä aio siltikään perua sanojani.

Lunta, lunta lunta

Aamulla minut valtasi lapsimaisen innostunut olo kun näin pihalle sataneen lunta. Ulosryntäämisen sijasta jumiuduin ikkunaan katsomaan haalareihin pukeutuneita pikkuihmisiä, jotka laskivat mäkeä sydämensä kyllyydestä.

Kun viimein puolen päivän aikoihin jouduin lähtemään itse ulos, en ollut enää lainkaan niin innostunut lumesta. Onhan se kaunista, mutta kun se on niin kylmää. Tai ehkä se oli lopulta vain se tuuli joka minut kohmetti päästä varpaisiin.

Kandityö eteni taas pienen askeleen kun kävin työni ohjaajan juttusilla eikä minua kaikkien odotusten vastaisesti haukuttukaan heti lyttyyn. Muutenkaan päivässä ei ollut juuri valittamisen aihetta. On aina mukava kuluttaa aikaa sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa haluaakin olla.

Normalisoituminen

Elämä alkaa taas tasaantua normaaliksi. Avasin silmäni ensimmäisen kerran täsmällisesti yhdeksältä, joskaan en noussut ihan heti ylös sängystä.

Päivä kului kokonaisuudessaan varsin hyödyllisesti, joskin tehokkuus oli yhä hieman hakusessa. Kandityöni etenee luvattoman hitaasti, mutta toisaalta pitänee kai olla tyytyväinen, että se etenee ollenkaan. Etsin yhä kadoksissa olevaa motivaatiotani. Ehkä se ajan kanssa löytyy tai sitten täytyy vain toivoa, että hidaskin vauhti on tarpeeksi nopea.

Päätettiin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja jaoimme omaisuuttamme. Kasasimme omat cd:mme kasoihin eteemme ja aloimme vaihdella niitä kuin keräilykortteja. Lopputulos taisi loppujen lopuksi miellyttää molempia. Moni muukin erilleen muuttamiseen liittyvä käytännön juttu on tämän päivän seurauksena hoidettu.

Kaikki sujuu tällä hetkellä niin helposti, että pelkään jonkin asian jääneen huomaamatta. Toisaalta en ole keksinyt mitä se voisi olla ja minulla on ollut koko päivän niin hyvä olo, etten edes halua miettiä sitä liiaksi. Minähän voisin jopa hoksata mitä se on ja kadottaa hyvän oloni. Tyydyn siis olemaan keskimääräisen tyytyväinen omaan elämääni.

Hämmentynyt vitutus

Hämmentävä päivä. Heräsin liian myöhään ja jo toisena päivänä onnistuin saamaan vaatteet päälleni vasta kolmen tunnin kuluttua ylösnousemisesta. Mikä ihmeen tehottomuus minua oikein vaivaa? Kulutin aikani selaillen ihmisten blogeja, tehden tyhmiä testejä (jos olisin jumalatar olisin Afrodite, no niin varmaan, mutta enpä ole) sekä ihmetellen mistä kaikista asioista ihan vakavan oloiset sivut voivat kirjoittaa (sängystä putoaminen kesken seksin kuluttaa 12 kaloria).

Päivällä suuntasin kaupungille syömään ja töihin, jossa sain ikävän jomotuksen päähäni. Ihme, ettei pääni ollut aikaisemmin kipeä, sillä hakkasin sitä lahjakkaasti seinään koko viime yön. Alkoi vituttamaan ja lähdin töistä pois. Kävelin keskustorille vain huomatakseni, että edellinen bussi meni juuri ja seuraavaa joutui odottamaan yli 20 minuuttia. Vitutti entistä enemmän, sillä minä en taaskaan tajunnut ottaa sitä takkia päälleni kotoa lähtiessäni. Seisoin siis yksinäni bussipysäkillä ja palelin, eikä satanut edes lunta. Pienenä pelastuksena oli lainaamani kirja, jota kannoin varmuuden vuoksi mukanani. Olipa ainakin lukemista. Tosin minulla on huono tapa syventyä lukemiseen niin, että hukutan kaiken muun maailman ympäriltäni. Oli vähällä etten myöhästynyt toisestakin bussista.

...niin, tämä oli huono päivä, mutta huominen on parempi...

Helpotus

OHI ON \o/

Mitäpä tässä oikein voisi sanoa? Nyt olen väsynyt, mutta onnellinen. Tracon on viimein ohi ja sehän sujui todella hyvin. Aamulla Hervantaa kohti väsyneenä matkustaessani minulla oli aivan järkyttävä paniikki. Olin aivan vakuuttunut siitä, että vähintään vapaaehtoistyöntekijöihin on iskenyt äkillinen vatsatautiepidemia tai jotakin. Päivä lähti kuitenkin sujumaan varsin hyvissä merkeissä. Kaikki tiesivät mitä tehdä ja milloin ja suurimmilta sähläyksiltä vältyttiin. Eihän ikinä ikinä ikinä voida järjestää tapahtumaa jossa ei joitakin pikkujuttuja menisi mönkään. Meillä se taisi olla suurimman salin äänentoisto mikä tuotti suurimman päänvaivan. Mutta siitäkin selvittiin. En oikein osaa kuvata sitä helpottuneisuutta mikä minuun iski viimeisten vapaahetoisten työvuoron alkaessa. Tuli oikeasti sellainen olo, että nyt ei tarvitse enää stressata, että asiat tapahtuvat vain omalla painollaan.

Koko tapahtuma oli varsin hyvin onnistunut. Ainoa ongelma järjestäjänä olemisesta on se, että itse ohjelma jää itseltä varsin ansiokkaasti näkemättä. Mutta ei sekään suuremmin haitannut. Viihdyin kuitenkin, joitakin tylsyyden tai väsymyksen värittämiä hetkiä lukuunottamatta, ihan mukavasti. Vasta myöhemmin illalla kommentti: "Minusta on kivaa kun hymyilet" sai minut miettimään, että oliko stressi oikeasti päivän aikana niin kova ettei sitä tullut juuri hymyiltyä. Se on täysin mahdollista. Noh, illalla hymyilytti sitten taas sitäkin enemmän.

-------------------------

Heräsin tänään vasta lähempänä kahtatoista. Käsittämätöntä miten ihminen voi nukkua noin pitkään. En olisi herännyt varmaan vielä silloinkaan ellei olisi varta vasten herätetty. Ja yleensä herään itsekseni aina siinä yhdeksän pintaan. Tästä myöhäisestä heräämisestä aiheutui se, että istuin yli kaksi tuntia koneen edessä yöpaita päällä ja kahvikuppi edessäni. Miten ihmeessä tällainen päivä saadaan käyntiin? Vai tarvitseeko sitä edes saada kun kerrankin saisi olla vain?

Heräiltyäni törmäsin pienellä avustuksella jonkinnäköiseen persoonallisuustestiin. Tulos oli seuraavanlainen.
trait snapshot: expressive, open, self revealing, loves large parties, loud, social, outgoing, does not like social isolation, assertive, social chameleon, positive, always busy, likes to fit in, likes to stand out, enjoys leadership, brutally honest, trusting, optimistic, desires attention, dominant, aggressive, attachment prone, wants to be understood, realistic
Testi löytyy osoitteesta: http://similarminds.com/global-adv.html
Tiedä sitten miten hyvin nuo pitävät oikeasti paikkansa, mutta onhan tuollaisia aina hauska tehdä.

Päivällä kävin keskustassa kääntymässä. Satoi lunta. Oli jollakin tavalla tunnelmallista seistä bussipysäkillä kun lumi leijaili olkapäille, tarttui hiuksiin ja silmäripsiin sekä suli iholle. Harmi vain, että olin yksin, että oli valoisaa (tuollaisessa tunnelmassa pitää aina olla pimeää) ja että minulla oli ihan liian kylmä koska en ole vieläkään tajunnut ottaa sitä takkia käyttöön.

Paniikkia ilmassa

Eilisen valvomisen jälkeen oli äärettömän vaikeata herätä kymmeneksi yliopistolle. Olin kuitenkin järjestänyt päivän ajaksi niin paljon tekemistä ettei väsymys ehtinyt saada minua kiinni. Urheilin kaksi tuntia punttisalilla ja circuitissa, jonka jälkeen suuntasin syömään ja sieltä suoraan Hervantaan järkkäilemään tietotaloa Traconia varten. Järkkäillessä alkoi iskeä se todellinen paniikki. Huomattiin mitä kaikkea oikeasti täytyy vielä tehdä ja kenellä täytyy vielä ilmoittaa ja mitä. Henkilöstövastaavana kannoin siis ensin tavaroita edestakaisin, sen jälkeen istuin kaksi tuntia putkeen soittelemassa paniikissa ihmisille ja sitten jatkoin taas tavaroiden kantamista.

Moisen huhkimisen jälkeen oli mukavaa päästä saunaan, joskin olin niin väsynyt että olisin voinut nukahtaa sinnekin. Oloa ei voi kuvata väsyneeksi, mutta onnelliseksi, vaan pikemminkin väsyneeksi ja äärimmäisen hermostuneeksi.

Hyvä olo

Huh, mikä päivä. Tracon alkaa lähestyä toden teolla ja tunnelma alkaa olla sen mukainen. Ihmiset soittelevat ja meilaavat toisilleen minkä ehtivät ja onneksi huomaavat toistensa tekemiä virheitä ennen kuin on liian myöhäistä. Kaiken kaikkiaan tunnelma on kuitenkin enemmän innostunut kuin hermostunut. Tai niin minä ainakin oletan.

Muuten tänään oli ihmeellinen päivä. Ihmeellinen päivä sikäli, että en odottanut tältä päivältä mitään hyvää. Päivä kuitenkin mutkitteli ja kiemurteli niin, että sain taas hymyillä. Kandityön kanssa ei ole murhetta, kitaratunti sujui aivan yli odotusten (etenkin kun ottaa huomioon sen etten ollut koskenutkaan kitaraan varmaan kahteen kuukauteen) ja ihmiset saivat minut hyvälle tuulelle. Päivän pahin moka sattui kyllä iltaan, tai lähinnä yöhön, kun eksyin Sokeriin. Yh, en pidä paikasta sitten yhtään. Sai luvan olla viimeinen kerta kun astun jalallani siihen yökerhoon. Toisaalta siitäkin reissusta jäi kuitenkin päälimmäisenä mieleen hyvä olo, vaikkei se paikasta missään nimessä johtunutkaan.

Hymyjä

Tänään on ollut hyvä päivä. Hymyilyttää vain. Heräsin aamulla hymyillen ja hymyilen yhä. Ei kiirettä mihinkään, eikä mitään epämukavaa tekemistä. Olisivatpa kaikki päivät tämän kaltaisia.

Pääsin tänään taas pitkästä aikaa uimaan. Uimisen jälkeen on aina hyvä olo. En tiedä johtuuko se vedestä vai siitä, että tekee jotakin sellaista mitä kerrankin osaa edes jossakin määrin tehdä. Uimisen jälkeen pääsin vielä elokuviin katsomaan Wallace & Gromitin Kanin kirouksen, joka täytti odotuksensa, joskaan ei ylittänyt niitä. Toisaalta tänään oli niin hyvä päivä, ettei sen tarvinnutkaan.

Hymyjä, hymyjä, hymyjä. Joskus sitä vain on tyytyväinen oloonsa.

Kummallisia tuntemuksia

Kohta alkaa yksinelämä. Tuijottelen kämppää ja omia huonekalujani miettien minkälaiseen järjestykseen ne parin viikon päästä siirtelen, vai siirtelenkö niitä loppujen lopuksi mihinkään. Toitotan itselleni, että tarvitsen muutosta, pitää siirtää huonekaluja, värjätä hiukset, laihtua lisää ja ties mitä, mutta tarvitseeko todella? Eiköhän sitä muutosta tule tässä jo muutenkin, tarvitseeko sen tuntua lisätä vielä jollakin ylimääräisillä asioilla? Enpä usko. Tyydyn siis tuijottelemaan ja miettimään asioita kuten "jos" ja "ehkä", tuollaisilla asioilla ei ole yleensä tapana toteutua.

Tänään on ollut ihmeellinen päivä. Piti juosta ympäriinsä, mutta sainkin sairaslomaa ja koko päivä hujahti ohitseni. Sain minä silti asioita aikaiseksikin, hain kasan kirjoja kandityötäni varten ja siivoilin kämppää. Nukuin melkein kolmen tunnin päikkärit ja siitä syystä hieman tokkuraisena kulutin toiset kolme tuntia (tai ehkä enemmänkin) roikkuen ircissä. Sitä vain aina odottaa saavansa enemmän aikaiseksi kuin saakaan. Joka ikinen päivä sama asia. Sitä alkaa miettiä, että mitä sitä tekisi jos joskus saisikin aikaiseksi paljon? Ei sitä osaisi ainakaan ottaa seuraavanakaan päivänä rennosti. Voisiko sitä joskus päätyä siihen pisteeseen, että nyt ei oikeasti tarvitse tehdä mitään? En usko, siksi en jaksakaan välittää siitä vaikka asioita olisi vielä tehtävänä tai joku juttu jäisi huomiselle.

Voiko kaikki kummalliset olotilat laittaa sairauden piikkiin? Silloinkin vaikkei omasta mielestään ole erityisen kipeä? Minulla on ollut tänään vuoristoratapäivä. Mielialat ovat liukuneet ylös ja taas alas. Enimmäkseen kuitenkin ylös, niin minulla aina, hetkellisiä huonon olon hetkiä lukuunottamatta. Tänään on kuitenkin ollut yllättävän paljon kummallisia tuntemuksia. En jaksa edes yrittää kuvata niitä. Tunnetilat ovat liian liukkaita kuvailtaviksi, ei niitä pysty kuvaamaan kuitenkaan oikealla tavalla, siksi ne on parempi jättää omiin oloihinsa kunnes niitä pystyy tarkkailemaan matkan päästä ja niistä pystyy taas puhumaan. Nuo tunnetilat saivat kuitenkin todennäköisesti aikaan sen, että päätin aloittaa blogin rustaamisen.

Kaikkea sitä ihminen saa päähänsä. hmpfh.

Aloitus sanat

Mikähän minun päähäni on iskenyt? Tämän typerämpää ajatusta siellä ei ole varmaan vähään aikaan ollutkaan. Kaikesta huolimatta, tässä sokeassa pisteessä ollaan nyt ja katsotaan mitä tuleman pitää.